keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Pieni, kauhea runo


Meitä on noin 2%, ja meistä vain 2% pitää tästä.
Siksi eksytän itseni pois alkuperäisestä ja kerron vain
muutoksesta.
Sellaisista korvaamattomista valaistuksen tunteista,
jotka voi myös jäljittää alkuperäänsä millilleen ja sekunnilleen.
Mielenkiintoista tämä ei ole vielä, vaan vasta siinä vaiheessa kun keho
hyvästelee ihmisen, kuulee itsensä ulkopuolelta anelua
ettei antaisi kaiken sen tapahtua uudestaan
mutta luiden rusahdellessa rikki ja kasvattaessa itseään uuteen muotoonsa
ei kivuiltaan kuule enää ihmistä, eikä edes välitä.
Kylkiluiden puhkoessa hengityksen ja rintalastan murskatessa viimeisenkin toivon lyönnin
luulisi kuoleman lannistavan kenet tahansa, mutta ei
Hymy ei katoa, mutta sen takana on enää vain hampaat.
Katse ei painu alas, se alkaa etsiä.
Kesyksi hakkaaminen ei enää ole vaihtoehto, eikä se koskaan todella ollutkaan.
Se mitä jää jäljelle,
on evoluution huippuunsa hiomaa, pelkkää vaistoa ja peto.
On luonto, on ihmisluonto, on todellinen luonto

ja yötaivaalla suden turkki.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti