sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Limartelija


En aina muista miten hyväuskoinen osaan olla
mutta kun muistan
on hän luultavasti salaa ihastunut kuolettavasti työkaveriinsa
ja pannut sitä entistä hoitoaan ilman ärsyttäviä sidoksia
toivottoman rakastumisensa nimissä, tosin ei minuun,
mutta siihen mitä ei koskaan voi saada.
Todeksi tiedän vain sen ettei hän koskaan ole tässä.
Ei koskaan pitele kuin kalleintaan, ainoaansa,
mutta sanoo vain sen millä pysyn,
tarpeellisen määrän onnea jolla kituu koukussa
Mutta pysyisin ilman häntäkin,
sillä kipeään ei ole kiirettä perille.


2 kommenttia:

  1. Oon aina rakastanut sun tapaa otsikoida runosi, etenkin kun olen itse niin kehno siinä. Otsikoinnissa.

    Tää runo osuu etenkin tällä hetkellä turhankin lähelle, ihon alle. Viimeinen säe on upeus.

    VastaaPoista