perjantai 11. marraskuuta 2016

Käärmeenkantaja


Mä en tiedä tunsinko enemmän sääliä vai inhoa
kun löysin ne kuolaamasta toistensa kurkkuihin kuin vasikat.
En jäänyt kuuntelemaan selityksiä vaikka
 "koska mieheni ei ymmärrä minua" on toki yhden ystävyyden arvoista,
enkä sillä tavoin lainkaan edes ihmettele, että jos sinne peiliin ei ole muistanut vilkaista
viimeiseen kymmeneen vuoteen niin ei ehkä itsekään ymmärrä mikä muodoton möykky
kauhua saattaa tuijottaa takaisin.
Kivinen kyy on kertakäyttökiinnostus ja sen empatiakyky on jokseenkin samaa luokkaa,
mutta muistaa se silti virnistellä kuin vajakki, kuolemanilosta ehkä, tai vain tyhmyyttään.
Se työntää itsensä lähelle, eikä se elä ilman ihmislämpöä. Sille saattokoditkin on
huumaavia lomaelämyksiä, viimeisiä pulpahduksia pakenevasta elämästä,
jota se koskaan ei saisi itse muuten kiinni.
Mä riuhdoin itseäni irti kuin vauhko hevonen enkä syyttä. Kevätöissä käytönpuutteessa
homehtuneet mehustelut sai mut oksentamaan itseni kaksinkerroin, kaksinverroin.
Varsinaisia sielujen kohtaamisia, enkä tiedä miksi edes koskaan vaivauduin.
Ehkä mä halusin vain, että joku joskus yllättäisi mut, työntäisi mulle ikkunanväleihin
laventelia ja pitäisi myrkyt ulkona, tai antaisi ansaitsemattoman sylin,
silittäisi mua niin kauan, että nukahtaisin sydänääniin enkä näkisi painajaisia.
Mun piti olla turvassa, mutta en mä koskaan ollut.
Tietenkin mä olin pettynyt, mutta en sillä tavoin kuin voisi kuvitella.
Ehkä mua lopulta vitutti eniten se, että maailmankaikkeudella ei vieläkään ollut varattuna
mulle mitään ainutlaatuista, vaan juurikin sitä samaa virttynyttä ihmispaskaa ja sen
kliseisyyteen tukahduttavaa ennalta-arvattavuutta.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti