sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Vertigo


Ihmisenkokoisen kuilun reunalla
ei sillä nauhalla rukoilla
Se kiertää niskani ja sormeni 
lapsuuden auringosta ihoa kerivään kipeään

Kädet päästävät irti

mitäännäkemättömin silmin
laskevat pohjan terälehtiä.

2 kommenttia:

  1. Tämän voi kokea joko hyvin surullisena tai vapauttavana kokemuksena, ehkä päivästä ja mielialasta riippuen. Et päästä lukijaa tällä(kään) kertaa helpolla. Mielenkiintoinen lukupaketti ja jättää kivasti avoimia kysymyksiä esim. mihin otsikko viittaa vai onko hämäystä (luonnollisesti Hitchcockin elokuva tulee ekana tajuntaan). Jännää on kuitenkin. Osaisinpa antaa syvällisempää analyysia sulle nyt. On ehkä mulla tästä teoria olemassa mutta paljon pitää vielä pohdiskella runoasi. Hyvin paljon...

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista^^
    Kyllä tätä kirjoittaessa oli ainekset suruun ja helpotukseen olemassa. Oli hyvä kuulla, että se tästä välittyy.

    VastaaPoista