torstai 15. syyskuuta 2016

The world is your litter box, oyster and so on



Nuorehkon runoilijamme seikkailut jatkuvat jälleen
tässä itsenäisessä, nerokkaassa jatko-osassa.
Tälläkin kertaa tarinamme sankaritarprinsessaeverstinna
löytää itsensä keskeltä ihmissuhdekommelluksia, mutta kuten aikaisemminkin
sormi menee suuhun (tai muuhun) vain hetkiseksi ja neuvokas neitosemme
silittelee tiensä maailmojen silkkien halki.
Oli siis synkkä ja myrskyinen yö kun muutoin niin siveä runoilijamme
ymmärsi kaipaavansa kipeästi erään kanssarunoilijansa eroottissävytteistä kosketusta.
Tätä tuskaa ei mitenkään helpottanut pitkä välimatka kaipauksen kohteeseen vaikka päähenkilömme tapauksessa
matka olisi ollut jotakuinkin yhtä pitkä naapuriin kuin seuraavaan galaksiin.
Matkat kun ovat suhteellisia eikä yksinäisyyden jäytävä rottalauma mitenkään voi olla pitämättä
niitä pilkkanaan. Luutiessaan raivostuttavia jyrsijöitä syrjään sängyltään runoilijamme 
kuuli kevyen koputuksen ikkunansa takaa. Nosteltuaan sivuun raskaat samettiverhot huomasi
hän suureksi ihmetyksekseen lasin toisella puolen pitkäkarvaisen apinan. 
Runoilijamme oli toki varsin tottunut kohtaamisiin eläinmaailman edustajien kanssa
mutta tämä kyseinen lajike oli jäänyt hänelle täysin tuntemattomaksi. Aivan silkkaa 
uteliaisuuttaan ihastuttava runokukkasemme päätti avata ikkunan ja päästää apinan sisälle
raivotautisesta ulkoilmasta. Heti sisään päästyään apina alkoi elehtiä hyvinkin säädyttömästi
ja suoritti äärimmäisen suoraviivaisia seksuaalisia eestaasliikehdintöjä hämmentyneen
runoilijamme suuntaan, lähestyen samalla uhkaavasti hänen herkkää henkilökohtaista tilaansa ja
koskemattomuuttaan. Suunnattomasta pöyristyksestään huolimatta runoruususemme teki selväksi apinalle, että tilanne ei ollut
mitenkään otollinen moiselle rivostelulle monestakaan eri syystä. Ensinnäkään runoilijamme ei
pitänyt apinoista, ei karvoilla eikä ilman. Toisekseen runoilijamme tunsi syvää kiintymystä 
suloiseen kanssarunoilijaansa (jonka karvoista hän kyllä piti, ja oi, ehkä jopa suorastaan rakasti niitä)
eikä voinut edes kuvitella päästävänsä apinaa enää nanomilliäkään lähemmäksi ja tämän
hän kertoi sadatteluja säästämättä ja räävittömyydestä tinkimättä.
Tultuaan näin rumasti torjutuksi apina perääntyi nurkkaan häpeämään vuolaasti anteeksipyydellen ja itkua 
tuhertaen. Runoilijamme melkein alkoi katua kovia sanojaan ja lohdutteli nyyhkyttävää
apinaa minkä nyt huoneen toiselta puolen luontevasti käsiään käyttämättä pystyi lohduttamaan.
Hetken uikutusta kuunneltuaan hän kuitenkin nyökkäsi määrätietoisesti kohti ikkunaa ja pyysi apinaa käyttämään sitä.
Kun runoilijamme viimein sai häädettyä tunteellisen perverssin ulos makuuhuoneensa pyhyydestä
hän kuuli jälleen koputusta ikkunansa takaa. Hetken hän ehti jo luulla, että apina oli 
unohtanut nenäliinansa eikä olisi jaksanut enää avata ikkunaa uudestaan. Koputus kuitenkin kävi
kovemmaksi ja itsepintaisemmaksi ja hetken runotyttösemme luuli elävänsä Poen novellia todeksi
tunnelman käydessä käsinkosketeltavan pahaenteiseksi. Huolimatta kylmistä väräjöinneistä 
selkäpiissään hän päätti vetää verhot uudestaan syrjään ja selvittää mikä niin kovasti
halusi sisään. 
Vaikka runoilijamme oli kohdannut elämässään sangen monenlaisia kummallisia asioita ja 
tilanteita niin näky hänen ikkunansa alla sai hänet kuitenkin keräilemään pulssiaan ja haukkomaan
henkeään hetken verran.
Päättömistä aaveista on varmasti moni kuullut ja niitä varmasti moni nähnytkin,
mutta kuinka monta alapäätöntä aavetta luulette maailmasta löytyvän. Niinpä! Niin yllättynyt
oli myös tarinamme leading lady.
Pihalla, ikkunan alla tanssahteli verta roiskuttava alapäätön kummitus lyöden samalla itselleen tahtia kahdella
tiiliskivellä. Hyvinhän se tanssi, siis noin niin kuin kuolleeksi mieheksi. Se oli 
runoilijammekin tunnustettava vaikka tässä vaiheessa hänen mieleensä alkoikin hiipiä epäilys
että aaveella oli muutakin mielessään kuin esitellä uusimmat tanssiliikkeensä otolliselle 
yleisölle. Hän muisti lukeneensa siitä miten kadotetut sielut kaipasivat rauhaa ja yleensä
siihen liittyi jotain keskeneräisiä asioita, jotka tuli selvittää ennen siirtymistä
autuaammille aavekentille. Tarinan tähtösemme siis päätti avata ikkunan ja selvittää miten
aave saisi rauhan. Valitettavasti aaveen kieli oli niin turvonnut kaikesta discoamisesta,
että sen puheesta oli kertakaikkisen mahdoton saada enää mitään selvää. Läkähtymispisteessä 
oleva alapäätön kummajainen vain mölisi käsittämättömiä, osoitteli päätään ja heristeli 
käsissään tulenhehkuisia tiiliskiviä ja ojensi niitä vuoroin kohti runokkiamme ja vuoroin kohti
omaa päätään. Koska ruumiinkieli oli muun kielillä puhumisen ohella kyvykkään runoilijamme intohimoisin 
harraste kylminä öinä, pystyi hän hyvin nopeasti päättelemään mitä aave halusi. Määrätietoisen
varmoin ottein runoilijamme otti käsiinsä tarjotut tiiliskivet ja paukautti ne topakasti yhteen
aaveen päähän. Salamat välkehtivät iskun voimasta ja aave tuikautti viimeisen valonsa kadoten
poksahtaen yötaivaalle. Näin päättömästi päättyi alapäättömän kummituksen maallinen vaellus 
ja piina.
Yö oli tällä välin hiipinyt salakavalasti kohti aamua ja runoilijamme huomasi olevansa
yhä ikävissään sekä kovin, kovin väsynyt öisistä vieralijoista. Hän kömpi peiton alle,
sulki silmänsä ja teleporttasi itsensä kanssarunoilijansa kainaloon. Voikin ihmetellä
miksi hän ei ollut tehnyt sitä jo aikaisemmin, mutta jos näin olisi tapahtunut, olisimme
saaneet tämän jännittävän tarinan sijasta lukea jotain aivan muunlaista lapsille( ja aikuisillekin)
sopimatonta materiaalia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti