maanantai 12. syyskuuta 2016

Nähdä pohjoinen ja kuolla



Tiedäthän,
en enää kirjoita sinulle.
Luullakseni elän sinua nyt
takertumatta sanoihin, takertumatta siihen mitä pitäisi, pitäisi ja pitäisi.
Pysähtyneisyys ei koskaan vaivaa sinua kuten minua,
mutta kuolemallakin on liike,  käsitin sen aivan äsken.
Vielä matkalla kohti aamua tunnen levottoman haamun sisälläni,
 joskus asiat palavat kiinni koko kehoon eikä niitä voi enää paeta.
Ihojen dialogissa vuorosanat nivoutuvat toisiinsa tiukasti
ja välillä tunnen miltei sulavani osaksi jotakin mihin ymmärrykseni ei yllä.
En aio puhua vieläkään rakkaudesta
mutta puhun siitä miten en osaa enää olla tuntematta edes jotain.
Se tulee salakavalasti, tasapainoillen välittämisen ja välinpitämättömyyden terällä
työntäen toiseen ihmiseen unen ja toden, mutta näyttäen vain toden.
Sillä on omat sääntönsä
ja kun sinne kerran eksyy, ei sieltä enää koskaan todella lähde.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti