tiistai 27. syyskuuta 2016

Luomisen tuskasta ( kaikille metarunoilun ystäville, 2015)

Kun tulee mieleen, että pitäisi kirjoittaa
siitä pahasta juustosta
tai eläinten loishäädöistä
ikkunan takana kurkkivista sähkömiehistä
kaikesta sellaisesta pienestä ja arkisestakin

Sitten huutaa oman mielensä parvekkeen alla
tuu ikkunaan, mulla on asiaa
ihan vitusti asiaa, koko ajan
kun ei oikein riitä mikään
ja haluaa ahnehtia enemmän kuin aistit vetää
kun tekisi mieli katkoa sormensa ja kielensä
hakata hetken päätään pöytälevyyn
mennä ulos
kuunnella talitiaisia
vaikka niilläkään ei ole mitään uutta sanottavaa

kun pitäisi ja pitäisi tuhat asiaa
ja jättää sanomatta lopulta
aivan kaikki minkä haluaisi sanoa
ja silti äänettömyys huutaa korvat verille
ihon auki ja ytimiin
kaikki nekin kohdat joihin ei saisi koskea
ja lopulta sitä on sellainen olo,
että nyt jumalauta kädet kuriin, korvat tukkoon
kaikki päästä ulos
kun tulen hulluksi
ja sitten lopulta
ehkä
painotan sanaa EHKÄ
voi kirjoittaa yhden pienen runollisen helmen
olla hetken ajan aloillaan
ja aloittaa kaiken taas alusta

2 kommenttia:

  1. Tuttuja mutta myös hienoja ja erikoisiakin oivalluksia on runosi täynnä. Sinulta onnistuu pitkien tekstien luominen. Ne eivät ole mitään sekametelisoppia mielestäni vaan hyvin johdonmukaisia ja niissä on jokin punainen lanka. Tässä ikään kuin puhuu pienisuuri ihminen tunteella ja voimakkaasti. Kirosanat tuovat vielä sellaisen kivan rosoisen ja elämänmakuisen lisän.

    VastaaPoista
  2. Kiitos!
    Mä kiroilen välillä kuin vanha merirosvo, ja musta se on ihan jees kun sen tekee silleesti rouheasti. Tosin vältän alaikäisten seurassa viimeiseen asti :D
    Mulla on jostain syystä aika paljon runoja runoista, en tiedä miksi. Sellainen rakkaus kai mistä on helppo olla avoin.

    VastaaPoista