keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Huomioita marginaaleista


Serkku tuo viinirypäleitä, pieniä myrkyttömiä rääpäleitä.
Joinain päivinä sellaiset eleet nostavat kyyneleet silmiin.
Meidän suvussamme ei puhuta, ei koskaan.
Mutta syöpä ei pysy suussa, ei enää. Se sylkeytyy sammakkona ilmaan,
 humisee korvien kivikaivoissa päätäsärkevänä kaikuna.
Mikä on sanottu, on totta, on oikein, on lopullista.
Sama puu, sama luu, haurauteen katoavina jaettuina piirteinä.

***

Syksyt ovat kuolemaa. Niin on sanottu ja kirjoitettu.
Mutta kirjoittaisin yhä alun lopuksi ja lopun aluksi,
itse itseään kiertävän ikuisen kehän, loputtomat vedet.
En puhu mitään hämmästyttävästä osumatarkkuudestani niskalaukauksissa.
Olen jo antanut periksi ensilumelle.
Tiedän mitä on olla rakastunut, tiedän mitä on rakkaus.
En minä niitä pelkää, mutta pelkään ettei kukaan toinen tiedä.

***

Jos kiljuisin korvaasi, että et koskaan enää, et koskaan, koskaan voi saada minua.
Haluaisitko minut sitten.

***

Olla turvassa.

***

Valitsin huonon päivän, ehkä sen huonoimman.
Yksinkertaisista asioista on tullut suhteettoman monimutkaisia hirviöitä
 joiden häntiä en edes minä saa sieviksi leteiksi.
Tunnustan itkijänaisten tenhon, oman sortumavaarani.

***

Haluaisin lopultakin sanoa jotain kaunista.
On sama minne sen kirjoitan, sanon tai piirrän.
Sitä ei ole
 ellei sille kukaan anna aisteja.

***









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti