torstai 15. syyskuuta 2016

Avautumisarkku

Raivoisan ruusuisen runoilijamme kiraaliset ongelmat olivat kasvaneet jälleen lähes ylitsepääsemättömiksi.
Kahden miehen loukussa viruvalle päättömälle ponille ei ollut paljonkaan tehtävissä.
(Sivuhuomiona todettakoon, että aikaisemmin tuon kyseisen ponin pää oli toimitettu kukkakimpun kanssa erään pornotähden sänkyyn ennen tärkeätä kuvaussessiota. Voi sitä veren määrää! Yllättäen elokuvan luonne muuttui täysin kun siivousryhmä ei enää ehtinyt hoitaa hommiaan tiukan kuvausaikataulun nakuttaessa niskaan kuin sveitsiläinen käkikello).
Herkän runotyttömme edesottamukset siis koskivat juurikin tätä raatoa ja näitä miehiä, joille en nyt keksi kunnollisia metaforia. On sitäpaitsi virkistävää puhua välillä asioista niiden oikeilla nimillä.
Mies on mies. Ei lintu, ei kala, ei susi, ei leijona,
ei metsä, ei kallio, eikä edes kastemato.
Vain mies, sellainen munallinen ja kädellinen.
Nämä kaksi miestä (hups, olin kirjoittaa iestä, mutta freudilaiset lipsahdukset eivät kuulu tähän tarinaan)
olivat tietenkin molemmat omilla viehkeillä
tavoillaan kovin rakkaita tuskaiselle runoilijallemme ja siksi hän päättikin paneutua antaumuksella päivän polttelevaan kalmo-ongelmaan.
Molemmat miehet tiesivät kaukaisesti toisistaan, mutta yhdistävänä linkkinä seikkaili kuitenkin päästään luopunut kavioeläin.
Tässä vaiheessa tarinaa moni varmasti ihmettelee
miten tuo eläinparka ylipäänsä päätyi vainaaksi ja kahden miehen loukkuun.
Herkkäsieluinen runoilijamme toki tiesi totuuden, mutta sen olisi saanut hänestä yhtä helposti irti kuin viisaudenhampaan sormilla vetämällä leukaluusta.

Hajun käydessä entistä pistävämmäksi nenältään tarkan päähenkilömme oli laitettava peliin kaikki kekseliäisyytensä miettiessään oivia tapoja hävittää ruumis.
Epätoivon hetkellä, kuumana hellepäivänä molempien miesten painostaessa tahoillaan runoilijamme päätyi liian hätäiseen ratkaisuun. Toiselle miehistä hän kertoi ponin muuttuneen mystisesti verenhimoiseksi zombieksi ja sen karanneen jonnekin lämminveristen nisäkkäiden perään. Tämä vielä osoittautui hyväksi suunnitelman osaksi, sillä puolet ongelmasta oli ratkaistu ja yhden suun hiljentyessä aiheen tiimoilta runoilijamme tunsi osittaista huojennusta vaikka tiesikin, ettei hämäys ollut täydellinen.

Suunnitelman toisen osan vedenpitämättömässä vaiheessa runoilijamme vähemmän nerollisen
leimahduksen paikalle kutsuma korppikotkakolonna yritti raivoisasti jauhaa edesmenneen poniparan palasiksi, mutta jostain syystä tämän kyseisen yksilön
paksu nahka ja sitkeä liha aiheuttivat luonnon puhdistuspartion totaalisen epäonnistumisen.
Runoilijamme puri kynsiään, haroi hiuksiaan ja raapi tynkäkynsillään käsiinsä pitkälliset verinaarmut tuntiessaan syyllisyyttä epäonnistumisestaan. Tilannetta pahensi vielä jatkuva chatin vaativa merkkiääni, uudestaan, uudestaan, uudestaan. Herkkänahkaisen runoilijamme seotessa kysyviin bling-ääniin, hän samalla sisimmässään tiesi, että
hänen olisi vielä tunnustettava epäonnistumisensa ja pyydettävä uutta mahdollisuutta hoitaa tehtävä loppuun kunnialla.
Todellisen ironista tietenkin oli se miten tarinan uhri onnistuikin uhriuttamaan sairaalahoitoon kokonaisen parven teräsvatsaisia ja sapelinokkaisia siivellisiä jätemyllyjä.
Vaikka kertoja hymähteleekin sattumukselle ei runoilijaamme naurattanut lainkaan.
Tässä tarinan vaiheessa hän oli jo aivan valmis jättämään raadon keskelle kaikkeutta ja
livistämään itse paikalta jättäen unohduksen hoitamaan hautauksen.
Matkallaan tunnustamaan riittämättömyyden syntiään runoilijamme törmäsi pieneen nilkuttavaan siiliin. Jollain tavalla siilin piikikäs puolijalkainen olemus vetosi muutoin niin kivenpehmeän runoilijamme syvimpiin sydänaloihin ja tunnejuuristoihin.
Hän nosti pienen siilin kämmeniinsä ja vaati saada tietää mikä oli rampauttanut pikku siilin ja oliko mitään tehtävissä sen auttamiseksi. Siili ei tietenkään osannut vastata, eiväthän siilit puhu, mutta koska runoilijamme oli sekä erittäin innovatiivinen, että kierrätyshenkinen, hän päätti käyttää kuolleen ponin varaosiksi ja asentaa siilille uuden polvinivelen.
Polvinivel ei kylläkään vielä hävittänyt koko ruumispulmaa, mutta koska onnistumisen tunne
kipunoi yltiöpositiivisena runoilijamme aikaisemmin niin ahdistuneessa mielessä, päätti hän olla enää kertaakaan pakenematta vastuutaan ja olla luovuttamatta.

Kertojana halusin kirjoittaa tälle tarinalle onnellisen lopun vaikka lopultakin ilmaan jäi roikkumaan
useita mysteerejä. Miten siili lopulta toipui operaatiostaan, oppiko runoilijamme myös soittamaan kitaraa, minne miehet menivät ja mistä he edes olivat tulleet, kuka tappoi ponin, kenen lakanoissa vietettiin levottomia öitä ja miksi rakkaus on aina niin vitun vaikeaa.

2 kommenttia:

  1. Sangen erikoista mutta huikeaa, paikoin hersyvää tykitystä. Tämäntyyppistä tekstiä oli mielenkiintoista lukea sinulta. Annahan tulla lisää vaan, jos sellaista syntyy. Itse en kykenisi.

    VastaaPoista
  2. Kiitos!
    Mulla on vähän sellainen tapa, että välillä tulee kirjoitettua kieli poskella käytännössä aivan mitä tahansa mitä mieleen juolahtaa. Ihan kaikkea ei kyllä kehtaa edes laittaa julki vaikka pyrinkin tukehduttamaan ikävän itsekritiikin jo alkavana ajatuksena. :D

    VastaaPoista