perjantai 30. syyskuuta 2016

Sense - this story makes none

Tässä huikeassa trilogian päätösosassa, kaiken multihuipentavassa eeppisessä viimeisessä runokohtaamisessa herkkääkin herkempi runoilijamme ymmärtää olevansa niin erityisherkkä, että saa näppylöitä ja hengenahdistusta jopa itsestään. Koska asialle pitää kiireesti tehdä jotain, jätän tarinan sensuroimattomaksi ja sisältämään pelkästään tahatonta komiikkaa.

Vetäydyttyään erinäisten seikkailujensa jäljiltä talviunille ja vannottuaan ikuista
rakastumattomuutta kuulashipiäinen runolintumme heräsi eräänä talviaamuna aivan liian kylmään
ilmanalaan. Unissaan hän oli kuunnellut punaista delfiiniä viikkokausia tuntematta edes epämukavuutta  ja äkillinen herääminen sai runostelijamme tuntemaan lähes jotain ikävänkaltaista hereilläolevan unettomuutensa takia.
Unethan kertovat tietenkin paljon näkijästään ja erään tulkinnan mukaan eläimet unissa tarkoittavat
ongelmia.  Runoilijamme tapauksessa saattoi olla melkoisen varma, että kyseinen ongelma oli jälleen kerran miespuolinen.
Avattuaan ikkunansa ja vetäistyään keuhkonsa täyteen raikasta puuterilunta runoilijamme köhi itsensä takaisin untuvaisten peittojensa suojiin värjöttelemään ja pohtimaan yllättäen keskeytynyttä horrostaan.
Kaipaus oli tietenkin hänelle kovin tuttua jo vuosien kokemuksella ja nyt hänestä tuntui siltä, että
nimenomaan unen kaipaaminen kaikessa toivottomuudessaan oli oleellisempaa kuin rakkaus kaikessa olemattomuudessaan.
Kukapa ei rakastaisi täysin toivottomia tapauksia, ja pelastettuaan useampia suurisilmäisiä eläinmaailman edustajia runoilijastamme alkoi tuntua siltä, että hän saattaisi myös vihdoinkin itse kaivata pelastusta itseltään. Tietoisena siitä, että jokainen on oman vapautensa orja, alkoi yhä hieman mietteliäs runottaremme punoa suureellisia suunnitelmia yhden naisen emansipaation mysteerien avaamiseksi.
Ensitöikseen hän tilasi netistä taikavapautuksen aloituspaketin amatööreille, taikasauvoineen kaikkineen.
Postisedän viimein toimitettua paketin perille (leikattuaan ensin nurmikon, ulkoilutettuaan koko naapuruston koirat ja kiitettyään syvään hengessään poliittisia päättäjiämme),
 alkoi runonoitamme innosta pinkeänä repiä kääreitä irti paketistaan.
Suureksi yllätyksekseen hän löysikin paketin sisältä punaisen delfiinin, juuri sen samaisen joka oli uiskennellut hänen unissaan viikkokausia.  Mukana oli todellakin myös taikasauva, mutta ei ehkä ihan kirjaimellisesti sitä mitä runoilijamme oli tilannut.
Toivuttuaan irl-kohtaamisen aiheuttamasta ensijärkytyksestä runoilijamme päätti majoittaa delfiinin väliaikaisesti sänkynsä viereen nostettuun vanhaan emalipottaan. Runoilijamme yritti kovasti kommunikoida hiukan riutuneen oloisen elikon kanssa, mutta jostain syystä puheyhteys ei toiminut kuten talviunen aikana. Turhautuneena runoruususemme päätti vaipua uudelleen noin sadan vuoden uneen. Unensa läpi hän kuuli kuitenkin delfiinin alkaneen taas puhua, ja se toisti loputtomasti yhtä lausetta. "Käytä taikasauvaa. Käytä taikasauvaa."
Kuin suudelman saaneena runoilijamme virkosi ja kaivoi esiin hieman epäuskoisena selkeästi väärin ymmärretyn tilaustavaransa eikä hänen tarvinnut kuin heilauttaa sitä muutamasti delfiinin yllä ja todellakin ihmeellisen magian virratessa kuin keväinen mahla ympäri makuuhuoneen delfiini muuttui hänen silmiensä edessä ilkialastomaksi mieheksi. Ristiriitaisin tuntemuksin sanamaagimme otti miestä kädestä kiinni ja veti hänet peittonsa alle, sillä se tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta tilanteen laukaisemiseksi.
Niin todellakin tilanne laukesi kaiken muun ohella, ja koska maailmassa joskus oikeasti tapahtuu ihmeitä, sai runoilijamme viimein tarinaansa onnellisen lopun.
Monta kertaa.

Henkeä

Älä puhu mulle
mitään tuntemisesta
luonnevioista
katumuksesta
kiimasta

mä olen täysin valmis
tulemaan uskoon
pelkästään sun hengityksestäs.

**


Jos hetken kuvittelen näkeväni
jotain mitä silmäsi eivät tunnusta
ethän laske sitä raskaaksi synniksi

saanhan painaa pääni turkkiasi vasten
kuvitella sinut niin lähelle
kuin kuulen hengityksesi

saanhan levätä hetken
ilman ajokoiria ja orjantappuroita
sudenlapsen karvoissa
uskoen keijuihin hiisiin maahisiin

Jos hetken kurkotan kadotusta
piirrän pisteeni kartoissani liian kauas todellisuudesta
ethän määritä niillä rajojani

määritä niillä omasi.

torstai 29. syyskuuta 2016

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Shhhhhhh!


Öisin se kuulostaa traktorilta
se on lämmin ja mä painaudun siihen kiinni
kuin ensimmäiseen ja viimeiseen.
Sillä on hassut varpaat ja turvalliset kädet,
mä tunnen itseni jotenkin pesäänsä käpertyväksi pikkulinnuksi,
eikä tää ole sitä, että mä tarvitsisin jotain isähahmoa.
Mun vaan pitää olla turvassa,
 sen sylissä, mielessä ja sydämessä.
Mä en koskaan ajattele ikäeroa
paitsi silloin kun pelkään, että imen siitä kaikki mehut
ja niinhän mä oikeastaan teenkin.
Kun se riisuu hampaillaan mun pitkävartiset sukat samalla kun nai mua
mussa värähtää sen kaiken kiiman keskellä hellyys.
Sellaisina hetkinä mä rakastan sitä läpikotaisin
enkä koskaan kerro sille.

Näitä ei sanota ääneen


Sinullehan minä.
Sormesi tekivät sylin sormilleni
enkä voinut olla syntymättä niille uudelleen.

Villasukat jalassa ei twerkata


Sade huovuttaa syksyn harmauteen.
Arjen itsesäälissä
 väsymys silmäluomien alituisena loisena.
Välitilojen ahtaudessa
 ikävän lohduton, ikuinen eteinen.


tiistai 27. syyskuuta 2016

Pukudraaman kenraaliharjoitukset


Saatoin narrata hieman,
sillä omalla vinksahtaneella, ylinäyttelevällä tavallani
mikä pakottaa kynteni esiin uskollisuudesta itselleni
pakonomaisesta tarpeesta raadella pikkusieluisuus ulos ihmislihasta.
Kaikkien maailmojen tuhoajan nimeen pyydän, älä vain ruoki minua
sillä vaikka hän ei itse uskoisikaan
on hänen jokainen sormensa minulle rakkaampi kuin ikuinen paratiisi.

Luomisen tuskasta ( kaikille metarunoilun ystäville, 2015)

Kun tulee mieleen, että pitäisi kirjoittaa
siitä pahasta juustosta
tai eläinten loishäädöistä
ikkunan takana kurkkivista sähkömiehistä
kaikesta sellaisesta pienestä ja arkisestakin

Sitten huutaa oman mielensä parvekkeen alla
tuu ikkunaan, mulla on asiaa
ihan vitusti asiaa, koko ajan
kun ei oikein riitä mikään
ja haluaa ahnehtia enemmän kuin aistit vetää
kun tekisi mieli katkoa sormensa ja kielensä
hakata hetken päätään pöytälevyyn
mennä ulos
kuunnella talitiaisia
vaikka niilläkään ei ole mitään uutta sanottavaa

kun pitäisi ja pitäisi tuhat asiaa
ja jättää sanomatta lopulta
aivan kaikki minkä haluaisi sanoa
ja silti äänettömyys huutaa korvat verille
ihon auki ja ytimiin
kaikki nekin kohdat joihin ei saisi koskea
ja lopulta sitä on sellainen olo,
että nyt jumalauta kädet kuriin, korvat tukkoon
kaikki päästä ulos
kun tulen hulluksi
ja sitten lopulta
ehkä
painotan sanaa EHKÄ
voi kirjoittaa yhden pienen runollisen helmen
olla hetken ajan aloillaan
ja aloittaa kaiken taas alusta

Rhymes with destruction


There's something about you
can't quite put my tongue on it
you are you
but you are someone else too.

maanantai 26. syyskuuta 2016

Olla jokainen heistä


Pilvien suut ovat sateista karkeat

poltettujen päivien pehmeydessä
kivet kuljettavat kohti.

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Tulla kuulluksi


Ihmettelet ehkä
miksi juuri hän.
Joskus ihmettelen itsekin.
Hän jättää minut aina seisomaan yksin pimeyteen
ehkä kouluttaakseen minusta kovempaa
mutta ei minusta tule kovempaa, minusta tulee pehmeämpi ja vaarallisempi.
Hän on silloin kuin yksi niistä muista
jotka ovat valuttaneet minusta kaiken myrkyn ulos
ja saatuani käsiini veitsen
olen leikannut jokaisen tunteen siististi irti nivusiaan myöden
syyntakeettoman suloisuuden nimissä.
Ehkä uskon, että hän ei ole kuin yksi muista
ehkä haluaisin meidän olevan rakastavaiset ja rikostoverit, jaettu harha,
enemmän kuin kukaan muu voisi koskaan olla.

En pelkää pimeää, en pelkää yksinäisyyttä,
en pelkää menetystä enkä kipua.
En koskaan pelkää häntä,
mutta itseäni pelkään
yksin
pimeydessä.

Kymmenen vuoden kierrätysprosessin tulos


Kun käännän sinulle selkäni
ja käsken sinua painumaan vittuun
ole hyvä, ja ota minut kirjaimellisesti.

Match made in some demonic parallel reality


He doesn't know how to apologize
And I don't know how to forgive.

Se jolle kirjoittaa

Hänessä pisaroi koko maailman taipumaton taika
uni, kipeä todellisuus, pakopaikka ja satu
Hänessä on hämärän, kirkkauden
 pimeän ja valon kaoottinen rytmi
Hänestä jää jälki
syvemmälle kuin itse ymmärtää
 veden vääjäämätön hiova kosketus
ajan ääretön arpi, tuijottava kaikennielevä kuilu
Hän on kaikki eikä hän ole mitään
aina liikaa, eikä koskaan tarpeeksi
pelko, kasvoton kauhu, rakkaus
tyhjä jota ei osaa täyttää
toivo siitä ettei enää olisi yksin.

perjantai 23. syyskuuta 2016

Banddragon fallacy


I may have the sadness written on my bones and marrows
I may have the hardness beaten into my heart
I may have all the sorrows of the man woven in my hair

and still I would kill the world for you

blood in
blood out


burning all your demons to my skin and scales.

Runotourette (kolmas versio)

Lisääntyvän valon voima

Avohoitopotilaat keräilemässä
ystäviä facebookissa

(Kuka Vitun Janne)

Jos kysyisit multa mitä on levottomuus

(KyyKyy, kysy)

sanoisin, että se on sitä
kun ei lepää
ennen kuin

sormenpäissä on taas magiaa

huulilla mesikukkien kuiske

(ollaan naitu!)

Sananpuru

Kun tekis mieli välillä vaan karjua
vittusaatana,
jotta sovinnaisuutta sovinnaisille ihmisille
kirkonkelloja ja ähkyriisiä puluille!

Saisinko mä silti kuitenkin vain metsää, metsämiestä
suolaa sisäreisille, pakahduttavan tunteen
tuuleentuvan niittyvillan, poluille pehmoisia tassuja
kiireettömät aamuyöt ja kitkerän kahvin
sisääni vain sinut.

Kukaan ei istu kahdella tuolilla


Sillä ihastuttavalla kaipaavalla varmuudella
kun sanot, ettet koskaan unohda häntä
ja niinä lähestymiskiellon jälkeisinä hieman sekavina hetkinä
kun huomaat toivovasi, että hän unohtaisi sinut.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Kämmekkä

 
Sormiluiden säikeistä
taivasta kurovat siivennuput

valon avautuvassa silmussa
lupaan olla sinulle kaunis.

Runohelmensukellusta

 
 
Terälehtien suppusuussa

ajatus avaa reitensä.

maanantai 19. syyskuuta 2016

Jos olisin vielä kyynisempi


Mitä vanhemmaksi ja väsyneemmäksi tulen
sitä selkeämmin ymmärrän, ettei ole ainoita ja oikeita.
On vain joitakin sopivia ihmisiä, joita siedän enemmän kuin muita.

Loitsun paradigma


Ehkä me molemmat tiedämme mitä pelko on
miten näennäisen (itse)varmuuden alle kätkeytyy arka lapsi
ihon läpi näkymätön, ikuinen itsensä vanki

ymmärräthän, että en ohjaa sinua luokseni

vetovoiman laki on kahta suurempi
se tekee meistä yhden,
vastustamattoman ja vaarallisen

voin antaa sinulle suurimman lahjan,
ainoan mitä minulla on antaa

mutta yksin,
yksin en koskaan sitä tee.



perjantai 16. syyskuuta 2016

Se oli muuten Jim Morrison


Olihan meilläkin hetkemme
ne kun teeskentelin, että mikään ei satu
ja ne kun teeskentelit, ettet ymmärtänyt satuttaneesi.

torstai 15. syyskuuta 2016

The world is your litter box, oyster and so on



Nuorehkon runoilijamme seikkailut jatkuvat jälleen
tässä itsenäisessä, nerokkaassa jatko-osassa.
Tälläkin kertaa tarinamme sankaritarprinsessaeverstinna
löytää itsensä keskeltä ihmissuhdekommelluksia, mutta kuten aikaisemminkin
sormi menee suuhun (tai muuhun) vain hetkiseksi ja neuvokas neitosemme
silittelee tiensä maailmojen silkkien halki.
Oli siis synkkä ja myrskyinen yö kun muutoin niin siveä runoilijamme
ymmärsi kaipaavansa kipeästi erään kanssarunoilijansa eroottissävytteistä kosketusta.
Tätä tuskaa ei mitenkään helpottanut pitkä välimatka kaipauksen kohteeseen vaikka päähenkilömme tapauksessa
matka olisi ollut jotakuinkin yhtä pitkä naapuriin kuin seuraavaan galaksiin.
Matkat kun ovat suhteellisia eikä yksinäisyyden jäytävä rottalauma mitenkään voi olla pitämättä
niitä pilkkanaan. Luutiessaan raivostuttavia jyrsijöitä syrjään sängyltään runoilijamme 
kuuli kevyen koputuksen ikkunansa takaa. Nosteltuaan sivuun raskaat samettiverhot huomasi
hän suureksi ihmetyksekseen lasin toisella puolen pitkäkarvaisen apinan. 
Runoilijamme oli toki varsin tottunut kohtaamisiin eläinmaailman edustajien kanssa
mutta tämä kyseinen lajike oli jäänyt hänelle täysin tuntemattomaksi. Aivan silkkaa 
uteliaisuuttaan ihastuttava runokukkasemme päätti avata ikkunan ja päästää apinan sisälle
raivotautisesta ulkoilmasta. Heti sisään päästyään apina alkoi elehtiä hyvinkin säädyttömästi
ja suoritti äärimmäisen suoraviivaisia seksuaalisia eestaasliikehdintöjä hämmentyneen
runoilijamme suuntaan, lähestyen samalla uhkaavasti hänen herkkää henkilökohtaista tilaansa ja
koskemattomuuttaan. Suunnattomasta pöyristyksestään huolimatta runoruususemme teki selväksi apinalle, että tilanne ei ollut
mitenkään otollinen moiselle rivostelulle monestakaan eri syystä. Ensinnäkään runoilijamme ei
pitänyt apinoista, ei karvoilla eikä ilman. Toisekseen runoilijamme tunsi syvää kiintymystä 
suloiseen kanssarunoilijaansa (jonka karvoista hän kyllä piti, ja oi, ehkä jopa suorastaan rakasti niitä)
eikä voinut edes kuvitella päästävänsä apinaa enää nanomilliäkään lähemmäksi ja tämän
hän kertoi sadatteluja säästämättä ja räävittömyydestä tinkimättä.
Tultuaan näin rumasti torjutuksi apina perääntyi nurkkaan häpeämään vuolaasti anteeksipyydellen ja itkua 
tuhertaen. Runoilijamme melkein alkoi katua kovia sanojaan ja lohdutteli nyyhkyttävää
apinaa minkä nyt huoneen toiselta puolen luontevasti käsiään käyttämättä pystyi lohduttamaan.
Hetken uikutusta kuunneltuaan hän kuitenkin nyökkäsi määrätietoisesti kohti ikkunaa ja pyysi apinaa käyttämään sitä.
Kun runoilijamme viimein sai häädettyä tunteellisen perverssin ulos makuuhuoneensa pyhyydestä
hän kuuli jälleen koputusta ikkunansa takaa. Hetken hän ehti jo luulla, että apina oli 
unohtanut nenäliinansa eikä olisi jaksanut enää avata ikkunaa uudestaan. Koputus kuitenkin kävi
kovemmaksi ja itsepintaisemmaksi ja hetken runotyttösemme luuli elävänsä Poen novellia todeksi
tunnelman käydessä käsinkosketeltavan pahaenteiseksi. Huolimatta kylmistä väräjöinneistä 
selkäpiissään hän päätti vetää verhot uudestaan syrjään ja selvittää mikä niin kovasti
halusi sisään. 
Vaikka runoilijamme oli kohdannut elämässään sangen monenlaisia kummallisia asioita ja 
tilanteita niin näky hänen ikkunansa alla sai hänet kuitenkin keräilemään pulssiaan ja haukkomaan
henkeään hetken verran.
Päättömistä aaveista on varmasti moni kuullut ja niitä varmasti moni nähnytkin,
mutta kuinka monta alapäätöntä aavetta luulette maailmasta löytyvän. Niinpä! Niin yllättynyt
oli myös tarinamme leading lady.
Pihalla, ikkunan alla tanssahteli verta roiskuttava alapäätön kummitus lyöden samalla itselleen tahtia kahdella
tiiliskivellä. Hyvinhän se tanssi, siis noin niin kuin kuolleeksi mieheksi. Se oli 
runoilijammekin tunnustettava vaikka tässä vaiheessa hänen mieleensä alkoikin hiipiä epäilys
että aaveella oli muutakin mielessään kuin esitellä uusimmat tanssiliikkeensä otolliselle 
yleisölle. Hän muisti lukeneensa siitä miten kadotetut sielut kaipasivat rauhaa ja yleensä
siihen liittyi jotain keskeneräisiä asioita, jotka tuli selvittää ennen siirtymistä
autuaammille aavekentille. Tarinan tähtösemme siis päätti avata ikkunan ja selvittää miten
aave saisi rauhan. Valitettavasti aaveen kieli oli niin turvonnut kaikesta discoamisesta,
että sen puheesta oli kertakaikkisen mahdoton saada enää mitään selvää. Läkähtymispisteessä 
oleva alapäätön kummajainen vain mölisi käsittämättömiä, osoitteli päätään ja heristeli 
käsissään tulenhehkuisia tiiliskiviä ja ojensi niitä vuoroin kohti runokkiamme ja vuoroin kohti
omaa päätään. Koska ruumiinkieli oli muun kielillä puhumisen ohella kyvykkään runoilijamme intohimoisin 
harraste kylminä öinä, pystyi hän hyvin nopeasti päättelemään mitä aave halusi. Määrätietoisen
varmoin ottein runoilijamme otti käsiinsä tarjotut tiiliskivet ja paukautti ne topakasti yhteen
aaveen päähän. Salamat välkehtivät iskun voimasta ja aave tuikautti viimeisen valonsa kadoten
poksahtaen yötaivaalle. Näin päättömästi päättyi alapäättömän kummituksen maallinen vaellus 
ja piina.
Yö oli tällä välin hiipinyt salakavalasti kohti aamua ja runoilijamme huomasi olevansa
yhä ikävissään sekä kovin, kovin väsynyt öisistä vieralijoista. Hän kömpi peiton alle,
sulki silmänsä ja teleporttasi itsensä kanssarunoilijansa kainaloon. Voikin ihmetellä
miksi hän ei ollut tehnyt sitä jo aikaisemmin, mutta jos näin olisi tapahtunut, olisimme
saaneet tämän jännittävän tarinan sijasta lukea jotain aivan muunlaista lapsille( ja aikuisillekin)
sopimatonta materiaalia.

Avautumisarkku

Raivoisan ruusuisen runoilijamme kiraaliset ongelmat olivat kasvaneet jälleen lähes ylitsepääsemättömiksi.
Kahden miehen loukussa viruvalle päättömälle ponille ei ollut paljonkaan tehtävissä.
(Sivuhuomiona todettakoon, että aikaisemmin tuon kyseisen ponin pää oli toimitettu kukkakimpun kanssa erään pornotähden sänkyyn ennen tärkeätä kuvaussessiota. Voi sitä veren määrää! Yllättäen elokuvan luonne muuttui täysin kun siivousryhmä ei enää ehtinyt hoitaa hommiaan tiukan kuvausaikataulun nakuttaessa niskaan kuin sveitsiläinen käkikello).
Herkän runotyttömme edesottamukset siis koskivat juurikin tätä raatoa ja näitä miehiä, joille en nyt keksi kunnollisia metaforia. On sitäpaitsi virkistävää puhua välillä asioista niiden oikeilla nimillä.
Mies on mies. Ei lintu, ei kala, ei susi, ei leijona,
ei metsä, ei kallio, eikä edes kastemato.
Vain mies, sellainen munallinen ja kädellinen.
Nämä kaksi miestä (hups, olin kirjoittaa iestä, mutta freudilaiset lipsahdukset eivät kuulu tähän tarinaan)
olivat tietenkin molemmat omilla viehkeillä
tavoillaan kovin rakkaita tuskaiselle runoilijallemme ja siksi hän päättikin paneutua antaumuksella päivän polttelevaan kalmo-ongelmaan.
Molemmat miehet tiesivät kaukaisesti toisistaan, mutta yhdistävänä linkkinä seikkaili kuitenkin päästään luopunut kavioeläin.
Tässä vaiheessa tarinaa moni varmasti ihmettelee
miten tuo eläinparka ylipäänsä päätyi vainaaksi ja kahden miehen loukkuun.
Herkkäsieluinen runoilijamme toki tiesi totuuden, mutta sen olisi saanut hänestä yhtä helposti irti kuin viisaudenhampaan sormilla vetämällä leukaluusta.

Hajun käydessä entistä pistävämmäksi nenältään tarkan päähenkilömme oli laitettava peliin kaikki kekseliäisyytensä miettiessään oivia tapoja hävittää ruumis.
Epätoivon hetkellä, kuumana hellepäivänä molempien miesten painostaessa tahoillaan runoilijamme päätyi liian hätäiseen ratkaisuun. Toiselle miehistä hän kertoi ponin muuttuneen mystisesti verenhimoiseksi zombieksi ja sen karanneen jonnekin lämminveristen nisäkkäiden perään. Tämä vielä osoittautui hyväksi suunnitelman osaksi, sillä puolet ongelmasta oli ratkaistu ja yhden suun hiljentyessä aiheen tiimoilta runoilijamme tunsi osittaista huojennusta vaikka tiesikin, ettei hämäys ollut täydellinen.

Suunnitelman toisen osan vedenpitämättömässä vaiheessa runoilijamme vähemmän nerollisen
leimahduksen paikalle kutsuma korppikotkakolonna yritti raivoisasti jauhaa edesmenneen poniparan palasiksi, mutta jostain syystä tämän kyseisen yksilön
paksu nahka ja sitkeä liha aiheuttivat luonnon puhdistuspartion totaalisen epäonnistumisen.
Runoilijamme puri kynsiään, haroi hiuksiaan ja raapi tynkäkynsillään käsiinsä pitkälliset verinaarmut tuntiessaan syyllisyyttä epäonnistumisestaan. Tilannetta pahensi vielä jatkuva chatin vaativa merkkiääni, uudestaan, uudestaan, uudestaan. Herkkänahkaisen runoilijamme seotessa kysyviin bling-ääniin, hän samalla sisimmässään tiesi, että
hänen olisi vielä tunnustettava epäonnistumisensa ja pyydettävä uutta mahdollisuutta hoitaa tehtävä loppuun kunnialla.
Todellisen ironista tietenkin oli se miten tarinan uhri onnistuikin uhriuttamaan sairaalahoitoon kokonaisen parven teräsvatsaisia ja sapelinokkaisia siivellisiä jätemyllyjä.
Vaikka kertoja hymähteleekin sattumukselle ei runoilijaamme naurattanut lainkaan.
Tässä tarinan vaiheessa hän oli jo aivan valmis jättämään raadon keskelle kaikkeutta ja
livistämään itse paikalta jättäen unohduksen hoitamaan hautauksen.
Matkallaan tunnustamaan riittämättömyyden syntiään runoilijamme törmäsi pieneen nilkuttavaan siiliin. Jollain tavalla siilin piikikäs puolijalkainen olemus vetosi muutoin niin kivenpehmeän runoilijamme syvimpiin sydänaloihin ja tunnejuuristoihin.
Hän nosti pienen siilin kämmeniinsä ja vaati saada tietää mikä oli rampauttanut pikku siilin ja oliko mitään tehtävissä sen auttamiseksi. Siili ei tietenkään osannut vastata, eiväthän siilit puhu, mutta koska runoilijamme oli sekä erittäin innovatiivinen, että kierrätyshenkinen, hän päätti käyttää kuolleen ponin varaosiksi ja asentaa siilille uuden polvinivelen.
Polvinivel ei kylläkään vielä hävittänyt koko ruumispulmaa, mutta koska onnistumisen tunne
kipunoi yltiöpositiivisena runoilijamme aikaisemmin niin ahdistuneessa mielessä, päätti hän olla enää kertaakaan pakenematta vastuutaan ja olla luovuttamatta.

Kertojana halusin kirjoittaa tälle tarinalle onnellisen lopun vaikka lopultakin ilmaan jäi roikkumaan
useita mysteerejä. Miten siili lopulta toipui operaatiostaan, oppiko runoilijamme myös soittamaan kitaraa, minne miehet menivät ja mistä he edes olivat tulleet, kuka tappoi ponin, kenen lakanoissa vietettiin levottomia öitä ja miksi rakkaus on aina niin vitun vaikeaa.

Hasbará

Kun
harhautus
kehrää hirttoköyttä.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Huomioita marginaaleista


Serkku tuo viinirypäleitä, pieniä myrkyttömiä rääpäleitä.
Joinain päivinä sellaiset eleet nostavat kyyneleet silmiin.
Meidän suvussamme ei puhuta, ei koskaan.
Mutta syöpä ei pysy suussa, ei enää. Se sylkeytyy sammakkona ilmaan,
 humisee korvien kivikaivoissa päätäsärkevänä kaikuna.
Mikä on sanottu, on totta, on oikein, on lopullista.
Sama puu, sama luu, haurauteen katoavina jaettuina piirteinä.

***

Syksyt ovat kuolemaa. Niin on sanottu ja kirjoitettu.
Mutta kirjoittaisin yhä alun lopuksi ja lopun aluksi,
itse itseään kiertävän ikuisen kehän, loputtomat vedet.
En puhu mitään hämmästyttävästä osumatarkkuudestani niskalaukauksissa.
Olen jo antanut periksi ensilumelle.
Tiedän mitä on olla rakastunut, tiedän mitä on rakkaus.
En minä niitä pelkää, mutta pelkään ettei kukaan toinen tiedä.

***

Jos kiljuisin korvaasi, että et koskaan enää, et koskaan, koskaan voi saada minua.
Haluaisitko minut sitten.

***

Olla turvassa.

***

Valitsin huonon päivän, ehkä sen huonoimman.
Yksinkertaisista asioista on tullut suhteettoman monimutkaisia hirviöitä
 joiden häntiä en edes minä saa sieviksi leteiksi.
Tunnustan itkijänaisten tenhon, oman sortumavaarani.

***

Haluaisin lopultakin sanoa jotain kaunista.
On sama minne sen kirjoitan, sanon tai piirrän.
Sitä ei ole
 ellei sille kukaan anna aisteja.

***









maanantai 12. syyskuuta 2016

Nähdä pohjoinen ja kuolla



Tiedäthän,
en enää kirjoita sinulle.
Luullakseni elän sinua nyt
takertumatta sanoihin, takertumatta siihen mitä pitäisi, pitäisi ja pitäisi.
Pysähtyneisyys ei koskaan vaivaa sinua kuten minua,
mutta kuolemallakin on liike,  käsitin sen aivan äsken.
Vielä matkalla kohti aamua tunnen levottoman haamun sisälläni,
 joskus asiat palavat kiinni koko kehoon eikä niitä voi enää paeta.
Ihojen dialogissa vuorosanat nivoutuvat toisiinsa tiukasti
ja välillä tunnen miltei sulavani osaksi jotakin mihin ymmärrykseni ei yllä.
En aio puhua vieläkään rakkaudesta
mutta puhun siitä miten en osaa enää olla tuntematta edes jotain.
Se tulee salakavalasti, tasapainoillen välittämisen ja välinpitämättömyyden terällä
työntäen toiseen ihmiseen unen ja toden, mutta näyttäen vain toden.
Sillä on omat sääntönsä
ja kun sinne kerran eksyy, ei sieltä enää koskaan todella lähde.




tiistai 6. syyskuuta 2016

Syyskyy




Synnyimme lumen keskelle
nostin sinut sisälleni kuumeisen kesän lämpöiseksi läikähdykseksi
peitoksi paleltuviin päiviin
en silti lopultakaan tiedä miten päädyimme sylikkäin pimeyteen

äläkä kysy minulta mitä haluan
sillä itsepintaisuuteni kiertyy sinuun aina uudelleen

kysy minulta mitä en halua




maanantai 5. syyskuuta 2016

Bijou


Keräsin hänen huuliensa hopeaa
huikentelevaisen mielensä jokaisen kurittoman liikahduksen
Nauroin ihastuksesta
hänen käsiensä kipinätanssille talveen juurtuneella ihollani

Tiesin hänen tietävän
miten valan hänestä luodin
teloitan taian ensimmäiseen lakastuvaan terälehteen

mutta on jo syksy
olen yhä tässä
magiaa hänen sormiensa alla

ja hiuksiini kuihtuu vanamoiden tuoksu.

torstai 1. syyskuuta 2016

Ja vaarallisin niistä on toivo


Tuhatvuotisten unien edellä
painan pääni syliisi
Uskon
hiljaisuuden, hiidenmetsän
sormiisi nousevat villikukkien nuput
puiden kuiskaavan viimein kaiken takaisin.