keskiviikko 31. elokuuta 2016

Omituiset naiset pinnan alla


En koskaan löytänyt paikkaani
kukaan ei kirjonut sitä ihooni, ei koskettanut eheäksi, ei omakseen.
Halusin hänen kirjoittavan minuun pehmeän lihan ja kirkuvan kuoren
Kirpeän veden raakun, syvälle salatun ainutlaatuisen helmen.
Näin vain vääristyneen kuvajaiseni, pois sulavan suvannon
Toisen siellä
missä oma virvatuleni hiutui hiljaa tuonenvirtaan.


2 kommenttia:

  1. Nyt vasta eksyin sivuillesi. Tämä runo varsinkin on hirveän syvällinen mutta tulkinnanvarainen, rujo, kaunis, kipeä ja avoin. Tähän on siksi jopa melko helppo samaistua. Tässä on kaikki ne elementit, jotka minulle maistuvat. Nautin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja kiva kun eksyit ^^
      Tänne koitan tunkea niitä tekstejä mitä en syystä tai toisesta rr:ssa halua julkaista.
      Osan näistä, kuten tämänkin runon, koen jonkinlaisina raakavedoksina kun pyörittelen tiettyä teemaa ja yritän vangita jotain tiettyä hetkeä tai tunnetilaa. Hyvä oli kuulla, että tässä jonkinlaista tarttumapintaa löytyy muillekin kuin itselleni.

      Poista