tiistai 27. joulukuuta 2016

Älä katso taaksesi

Käskin pysyä kaukana siitä naisesta
mutta sun itsesuojeluvaistosi ei voita ikinä kulliasi.
Se nainen tietää jo ettet kunnioita sitä
se tietää jo ettet koskaan rakasta sitä.
Sä koitat myydä sille jotain mitä sulla ei ole,
kohtelet sitä kuin idioottia vaikka se
varta vasten pyysi, ettet tekisi niin.
Siinä virtaa sen verran Puerto Ricoa, hoodoota ja sutta,
että kun sä asettelet julkisanojasi sopimaan pelilautasi jokaiselle horolle
sä et ymmärrä, että se ei ole enää yksi niistä.
Sä et ymmärrä, että sun olisi vain pitänyt ottaa se omakseen,
lopettaa joka suuntaan pelaaminen, jokaisen menneen vitun miellyttäminen,
ottaa riski, hypätä, silmät kiinni tai auki, ottaa kädestä ja omia,
mutta se tietää. sä tiedät, että niin tehdään vain sille oikealle.
Siinä vaiheessa kun sä ylistät sen enkelin luonnetta, pitkämielisyyttä ja kiltteyttä,
se on jo pannut jotain toista kymmeniä kertoja
Se kertoo sulle ikävästä, kaipauksesta, himosta ja halusta, palavasta rakkaudesta
sen kaiken mitä sä haluat kuulla ja mikä nostaa sua ylemmäs muista, tekee susta erityisen
kaiken minkä varaan sä lasket, mitä sä haluat olla, kuvittelet olevasi
ja kun sä puhut sille kissoista ja hiiristä, sivulauseen kepeydellä kiintymyksestä
löydät vain itsesi yksin pimeistä sokkeloistasi, omista valheistasi
kun sä luulet, että se vielä kuulee, älä enää selitä
se on jo mennyt
eikä se ole tulossa takaisin.


keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Ja suurin niistä on

Myönnän
jätän kirjoittamatta rakkauden narratiiviini

mutta olen silti tullut raukeaksi tunteelle

suolaisen tuoksun kiivaille hengenvedoille hämärässä

kerron tahtomattani
kerron kahdesti
sadun palavasta sydänpuusta

siitä miten niin väärä ja täysin vääränlainen
niin oikea ja oudon omanlainen
niin vieras ja tuttu
omaani ja muiden
jokaiselle, ei kenellekään

kaipaavalle, kaivatulle
yksinäiselle, omistetulle
orjalle, omistajalle

siitä miten minulla ei ole aseita maailman silmille
ei enää annettavaa eikä otettavaa

vain elettävää.


Ja viattomin niistä on usko


Vaikka saisi sanomattomaksi,
ovat sopimukset tulen kanssa silti suoraviivaisia
Niskoitteleva sydän,
usko, tai sen puute
aina yhtä lahjomattomia.

Pieni, kauhea runo


Meitä on noin 2%, ja meistä vain 2% pitää tästä.
Siksi eksytän itseni pois alkuperäisestä ja kerron vain
muutoksesta.
Sellaisista korvaamattomista valaistuksen tunteista,
jotka voi myös jäljittää alkuperäänsä millilleen ja sekunnilleen.
Mielenkiintoista tämä ei ole vielä, vaan vasta siinä vaiheessa kun keho
hyvästelee ihmisen, kuulee itsensä ulkopuolelta anelua
ettei antaisi kaiken sen tapahtua uudestaan
mutta luiden rusahdellessa rikki ja kasvattaessa itseään uuteen muotoonsa
ei kivuiltaan kuule enää ihmistä, eikä edes välitä.
Kylkiluiden puhkoessa hengityksen ja rintalastan murskatessa viimeisenkin toivon lyönnin
luulisi kuoleman lannistavan kenet tahansa, mutta ei
Hymy ei katoa, mutta sen takana on enää vain hampaat.
Katse ei painu alas, se alkaa etsiä.
Kesyksi hakkaaminen ei enää ole vaihtoehto, eikä se koskaan todella ollutkaan.
Se mitä jää jäljelle,
on evoluution huippuunsa hiomaa, pelkkää vaistoa ja peto.
On luonto, on ihmisluonto, on todellinen luonto

ja yötaivaalla suden turkki.

For I have seen the void and befriended it

Runon vastakohta
on kuolla
suu täynnä hirviöitä.

Puoliväliinputoajat


Ei pohja pintaa omista, eikä pinta pohjaa.
Ei meri meitä omista, emmekä me merta.

Olla simpukka, aavelaiva, pohjan kummajainen ja vetinen hauta.
Olla meriheinä, suolanmaku, hiekka ja aaltoon piirtyvä tähden valo.

Olla kaikki
sanomatta mitään
Olla kaikki
olemalla kaikki.

Miksi olemme missä olemme


Ei se oikea kysymys koskaan ole
miten voi rakastaa toisen henkeä ja sielua ytimiinsä alusta asti

oikea kysymys on
miten edes voisi olla rakastamatta

Näe minusta totta


olen tässä
alaston
niin ruma
niin kaunis

kuin et uneksi, et odota etkä toivo

niin kuin elät ilman pyyntöä
rakastat koskaan katumatta

Maa sananjalkojeni alla

Ihmistä määrittävät silmänräpäykset
ne hidastetut kuvat
joissa ymmärtää putoavansa

ymmärtää oman kauhunsa.

Ihmistä määrittävät ne hetket
ne uneliaat, välittämättömät hetket
joina sulkee silmänsä

sulkee itsensä.

Minua määrittävät ne hetket
ne hiljaisuuden hetket joina koko maailma vaikenee
eikä kukaan enää tule

eikä kukaan enää hymyile.

Ei vain hengestä


Sano mitä sanot
sanan alla on lihaa.

tiistai 13. joulukuuta 2016

Kerronko mihin voit työntää sen kovan pakettisi


Turha uhota jääkaudesta tai talviunista
näissä pakkassäissä kaikissa pesissä poltellaan tulia
 pysytään lämpiminä, pysytään elossa.
Mieti sä sitä,
ihan erityisellä painotuksella.
En mä aio olla kovin kiltisti vaikka niin väitinkin
haluan vain sut joululahjaksi
Aion ottaa sua kädestä, työntää sen paitani sisään
taluttaa sänkyyn ja tehdä kaikki pahat, vähän enemmänkin
Niin että mitenkäs sitten se suu
pannaan.

torstai 1. joulukuuta 2016

Takanasi


Kun tassuttelin kaupungin läpi kolmen tupakan matkan
mulla oli aikaa miettiä miten kukaan koskaan
voisi tunnistaa mun kasvoni rakkaiksi
tai kuulla miten mun rinta hakkaa
huutamatta syliä, rakkautta
kun eivät ne tunne edes luotua vihollista
keksittyä kipua tai tehtyä tuskaa.
Mä vedin pipon syvemmälle silmille ankeassa yössä
liikuin hiljaa kuin susi
enkä ajatellut tehdä mistään ainakaan helpompaa kenellekään.

tiistai 29. marraskuuta 2016

Valona


Rakastin
hämärään piirtyviä hymyni ääriviivoja
sinua sipaisemassa hiuksia korviltani
vain jotta kuulisin paremmin hiljaisuuden
mutta kukaan ei kertonut minulle
etteivät varjot  koskaan ole kenenkään
kukaan ei kertonut
etten omista edes omaa pimeääni.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Go ask malice


I may be alone
but I'm not the one who lost me.

Feel good inc.


Pulssin hidastuessa
veri vaatii uusia juoksuja.

Mä en tiedä mitä sä aiot tehdä kanssani
mutta mä opettelen sanomaan kyllä

aloittamalla parilla puhkinussitulla metaforalla rakkaudesta,
tahmeista sormenjäljistä iholla.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Huolihyppynen


Sanomatta
miten minä sinusta
kuin pääsi rintani päälle

sormiini keräten solmut, siimat
silmiini suurimmat surut.

Limartelija


En aina muista miten hyväuskoinen osaan olla
mutta kun muistan
on hän luultavasti salaa ihastunut kuolettavasti työkaveriinsa
ja pannut sitä entistä hoitoaan ilman ärsyttäviä sidoksia
toivottoman rakastumisensa nimissä, tosin ei minuun,
mutta siihen mitä ei koskaan voi saada.
Todeksi tiedän vain sen ettei hän koskaan ole tässä.
Ei koskaan pitele kuin kalleintaan, ainoaansa,
mutta sanoo vain sen millä pysyn,
tarpeellisen määrän onnea jolla kituu koukussa
Mutta pysyisin ilman häntäkin,
sillä kipeään ei ole kiirettä perille.


torstai 24. marraskuuta 2016

Silmät punaisina kyynelistä


Päivä päivältä veriuran kaivertaminen
poskiin käy työläämmäksi.
Onko rakkaus liikaa pyydetty.
Jotain oleellista katosi matkallaan yhdeksi.
En enää tiedä kenelle puhut,
mutta et koskaan tarpeeksi etkä ajallaan,
et minulle.
Et sanonut mitään kun lähdin
älä siis sano mitään kun olen poissa.
On liian vähän yhteisiä muistoja
- Kukin pitäköön omansa.

Piparienkeli


Auringonlaskut värjätään jälleen magentalla,
aistiharhat seuraavat toisiaan öihin.
Haluan laskea seppeleen suulle omallani,
olla suutelematta
Hautuumaan hämärillä käytävillä
harhailla huulin niskanotkelmaan
sinne
missä hiusten valkeassa lihassa
 tuoksuu kaneli, neilikka, inkivääri
Missä on aina joulu.


sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Pakkoliha


Satujen pedot ovat totta

Tapetin kuvioissa
henget
Äänet ullakolla öisin
Heräämiset verilammikoissa

Kaikki ne paikat joihin äiti kielsi menemästä

Ihmisyys pitää vielä kaukana

 Kun viimein hymyilen

Toivot
että olisit juossut.

torstai 17. marraskuuta 2016

Viimeinen sammuttaa elävän valon


Anteeksi, etten jaa hautavesiä
en syviä, en maatuvia,
etten koskaan usko sinuun enemmän kuin itseeni

Olen sovitellut tyvenessä tuulikelloja huulillesi
luvannut poltetut kirkot,  pihlajan vedensydämen
loputtomat hartausharjoitukset pyhillä maillani

Tahtomattani olen turhaan lausuttu rukous
sille jumalalle joka ryömii ihoja aamuiksi
Pehmeämmissä unissa
olisin kulkenut sinusta päättymättömän päivän.

Huomiohenkilö


Lopulta
olemme kaikki
vain toistemme tyhjiä kohtia.



Häiriö


Varjoissa ilkkuva historia
 työntää sormensa tulevaisuuden kurkkuun
ja siinä kouristellen
meri viemärin alla ottaa minut
Rypytetty kivi
hieroo alushousut ihoon
notkuu kyyneltä
varpaan paljastaessa
kivun kulkureitit
Hätäinen pako lusikalla lattian läpi kaivaen,
salaisuudet veden nielussa
mykkänä lukkona sisuksissa
Sydämen magneettikenttä räjäyttää kodinkoneita
solmii hiusten langat
paikkoihin joihin tarina ei ylety
Peili vääntelee naamaansa
ja huoneen fosforisessa taikapiirissä
kylven ihoni taas pehmeäksi,
viattomuuden tekojeni turvaksi.

maanantai 14. marraskuuta 2016

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Ihminen imeytyy kuvaksi


Paksuja rivejä lokkeja
-pakollista
jotta maisema olisi täydellinen

veden varren sammalikoilla
tai niiden väreillä
ei ole merkitystä
Riittää, että ymmärtää
miten ajatus
on kestämätön

On oltava paljas kallio

ja meren liian voimakas

eikä lopulta
ä yhtäkään syytä vastustaa aaltoja.


perjantai 11. marraskuuta 2016

Käärmeenkantaja


Mä en tiedä tunsinko enemmän sääliä vai inhoa
kun löysin ne kuolaamasta toistensa kurkkuihin kuin vasikat.
En jäänyt kuuntelemaan selityksiä vaikka
 "koska mieheni ei ymmärrä minua" on toki yhden ystävyyden arvoista,
enkä sillä tavoin lainkaan edes ihmettele, että jos sinne peiliin ei ole muistanut vilkaista
viimeiseen kymmeneen vuoteen niin ei ehkä itsekään ymmärrä mikä muodoton möykky
kauhua saattaa tuijottaa takaisin.
Kivinen kyy on kertakäyttökiinnostus ja sen empatiakyky on jokseenkin samaa luokkaa,
mutta muistaa se silti virnistellä kuin vajakki, kuolemanilosta ehkä, tai vain tyhmyyttään.
Se työntää itsensä lähelle, eikä se elä ilman ihmislämpöä. Sille saattokoditkin on
huumaavia lomaelämyksiä, viimeisiä pulpahduksia pakenevasta elämästä,
jota se koskaan ei saisi itse muuten kiinni.
Mä riuhdoin itseäni irti kuin vauhko hevonen enkä syyttä. Kevätöissä käytönpuutteessa
homehtuneet mehustelut sai mut oksentamaan itseni kaksinkerroin, kaksinverroin.
Varsinaisia sielujen kohtaamisia, enkä tiedä miksi edes koskaan vaivauduin.
Ehkä mä halusin vain, että joku joskus yllättäisi mut, työntäisi mulle ikkunanväleihin
laventelia ja pitäisi myrkyt ulkona, tai antaisi ansaitsemattoman sylin,
silittäisi mua niin kauan, että nukahtaisin sydänääniin enkä näkisi painajaisia.
Mun piti olla turvassa, mutta en mä koskaan ollut.
Tietenkin mä olin pettynyt, mutta en sillä tavoin kuin voisi kuvitella.
Ehkä mua lopulta vitutti eniten se, että maailmankaikkeudella ei vieläkään ollut varattuna
mulle mitään ainutlaatuista, vaan juurikin sitä samaa virttynyttä ihmispaskaa ja sen
kliseisyyteen tukahduttavaa ennalta-arvattavuutta.




torstai 10. marraskuuta 2016

Mielenrauhanpiippu


Kolme on liikaa.
Korppikotkilla fiesta loca.

Riittämättömyys
vetää lännen nopeimmat hermosauhut

ratsastaa yksin auringonlaskuun.

Sydäntalvi


Autan keräämään oksia
asettelemaan rakastavasti vuoteeksi
jalkojeni juurille
En tiedä haluatko naida minua ennen vai jälkeen
mutta kumpikaan ei tunnu järkevältä vaihtoehdolta.

Et ehkä itse tiedä mitä olet tekemässä
mutta harvoin kukaan tietää.
Olen surullinen, olen vihainen, olen pettynyt
mutta kylmäksi en ainakaan jää.

Taikatalvi


En minä todella usko kylmään ja pimeään
 edes talvisin
sillä sisukseni ovat jäässäkin sulaa
linnunmaitoa, päästäisen luita
pakottavina palavien kesien kaikuja

Onhan pakkasellakin tulen luonto
polttava, punaa poskiin nuoleva
ja lumella valon hymy,
hiutaleiden kertautuva suudelma.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Kuolleeksi kiitetty


Kirjotut käet,
kunnaille kukkilinnut
surun silmästä pakoa
kotkansiipien suojiin,
maahan taivasta kulkemaan.


Espanjantauti



Maailmankartan paperi on rajallinen,
uudelleenkirjoitetun menneisyyden
turta taitekohta, missä
vihollinen avataan vain sisältä.






Kotikummitus


Mä rakastuin kallonsisäiseen kutinaan
ihan vain ymmärrykseen siitä
että se ei ole alkavaa poskiontelontulehdusta.

Mä en halua kuulostaa mitenkään positiiviselta
kun sanon, että parhaimmillaankin
maailma on harmaa ja valoton
mutta joinain hetkinä se on kalmankalpea
pelkää kuollakseen
ja haluaa silti päästää lävitseen vielä yhden auringon.

Valokuvamummo


Tuhat tyhjää kuvaa
todisteita toisten olemassaolosta

joka saatanan kissanristiäisten uudet mekot
velkarahan huimat saavutukset
veneet, huvilat, bemarit ja kasvihuoneet
joku vieras pentu irvistelemässä käskystä

Nippu näytiksi hoitajille
itkevä vanhus hokemassa

kun se ei koskaan tule, ei koskaan vastaa
vaikka oli aina niin kiltti tyttö
kiltti ja nätti

Katsokaa nyt!





tiistai 8. marraskuuta 2016

Yhdentekevää


Letitän meidät hiuksistamme toisiimme kiinni
samalla kun sidot minut päistäni kielellä ja sormikoukulla
ja kun lakkaan vuotamasta
voimme alkaa keskustella verestä.

Muuttoliike-energia


Ei minua saa laittaa lattialle lainkaan asumaan
kolisen siellä kovat luuni karrelle
Eikä ikkunan alle, ei eteiseen eikä varsinkaan kattokruunuun.
Minä muutan suoraan karvastoihin
sisälämpimiin kyyhkyihin helmitäytteeksi
kiertymään savuna huoneilmaan
ja bordellien samettisiin sängynpäätyihin,
Palavaksi unikkomereksi sisään verenkiertoon.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Tämän kaiken opin tänään kissaltani




Ei ihmistä tunne, ei sitä omista
Se on jo matkalla ulos
kun haistaa henkiporvarin tarjoaman kaulapannan.

Kun uskoo vain kaikkeen eikä mihinkään, taivasaukeita myöden
kuristumattomiin tiloihin, yöhön poltettuihin reikiin
aina niihin jotka näkevät samoja unia
niihin jotka kiipeävät valoa
ja valloittavat rauniot villeiksi.

En koskaan tiedä mitä tahdot minun sanovan
mutta sanon aina sen mitä tahdon sanoa.

Tiesitkö, että kirahvitkin humisevat.

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Tajuton virta


Aika avaa kiristellen
lukittuja sormiaan

Rastaan sointi
ohi lipuvien huomisten

Varjoilla on maillani ääretön ääni
veden taju
hengähdys syvään pimeää

Muistan viipyvät kätesi
läikähdyksen maidonvalkeaa
verenpunaa

palaisin
palaisin

Tyynypuheita


Levollisen mustalaisen
unettomat untuvat

ruhjotuiksi helmiksi
rumien sanojen rukousnauhaan.

lauantai 5. marraskuuta 2016

Pidä ittes lämpimänä

Mä nostelin taas kerran hentoista anarkiaa ja salattua
taipumustani polttopullojen heittelyyn, mut vuosien
kokemus kiviseinistä oli onneksi opettanut ainakin sen
että vaikka tuikkais itsensä noitana tuleen rovioksi ihan kyljessä
niin tiiliseinä on sisältä yhtä kylmä ilman sitäkin,
siitä kun huomaa lähinnä vaan sen miten omahyväisiä paskiaisia ne lopultakin on.
Siellä ne vaan varaavat muiden lämpöä ja kaikki mikä sieltä
sieluttomasta karkeudesta nyt sattuu ulos herumaan on aina jostain
muualta peräisin. Tai sit lämpö vaan on kovin suhteellista.
Absoluuttisen nollapisteen nollaodotusoletuksella vähän vaan
pakkasen puolella on ehkä jo voittajafiilis, herkkä hetki lumiukon kanssa
ja se ehkä rakastaa joskus kun herää piirretyissä henkiin.
Voihan sitä tietty koittaa olla henkevä ja lämpöinen, jopa palavasti,
yrittää epätoivon vimmalla saada jotain vastakaikua
todetakseen, että pää särkee, mulla on kylmä, kuka mua pitää sylissä, KUKA?
että eiks näillä eväillä saiskin hieroa vähän hiekkaa syvimpään
kertoa perään, että ajelin muuten just pimppikarvat
laittaa  kostoksi vielä sähköpostiin sellaset soinnilliset seitsemän kuvaa todisteeksi
hymyillä herttaisesti maailmankaikkeuden jäätyessä ympäriltä hengitystä pidätellessä
toivoen, että kaikki palaisi maan tasalle joskus kolminkertaisena,
edes jollekin.


Psykedeliapsykoosi kahdelle



Sen kanssa mä haluan hyräillä Gandhia
juoda halpaa viiniä jaetusta pullonsuusta kynttilänvalossa.
Sen kanssa voi sammuttaa kaikki valot
mutta ei koskaan aitoa liekkiä.
Ja jos mun sormillani mitataan jäätyviä tai palavia
se on kolkko pilkahdus kadonnutta maailmaa,
elossa enemmän kuin ymmärtääkään.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Kesyn käteni teriö


Riistaluusta riippunutta
hirttoliljaa, sudenlauhaa
unohdukseen hukattua
silmukoivaa huomenkukkaa

kerran poimi, laaksoilta, niityiltä
vuorien rinteiltä, jokien rannoilta

kerran annoin poimia.

Nukkekoti


Niin kävivät tutuiksi kalpeat seinät
ja lähes ammattilaisen varmuudella
hän taipui syömään multaa kengänpohjistaan
istuessaan odotushuoneessa noin viidettätoista kertaansa.

Auktoriteetit hymyilivät selkääntaputtavasti,
Olettepa te vastuullinen ihminen, Rouva Sandblommorfjällbacka
kun ymmärrätte kiihkeän seuraelämänne mahdolliset seuraukset.

Mutta  Rouva Sandblommorfjällbacka ei ymmärtänyt,
ei vähääkään miehensä seuraelämää.

Parisuhderistikon ratkontaa moottorisahalla


Älyllistä epärehellisyyttä rasittavampaa on
 ehkä vain tunneälyllinen epärehellisyys.

Teräksen murtolujuus


Suolan väsymätön rytmi
avaa unia

Hymy hilseilee haavojen reunoilla.

Ootte reikiä mun päässä


Varmemmin kuin eroosio,
karkaava hedelmällinen multa mun sormien välistä
Ne geriatriaosaston kuolemanväsyneet läpät
draaman tai sosiaalipornon kyllästämät
sen seitsemän päivää eikä vittu yhtäkään niistä hiljaa

mahouttaan kuihtuvat kyiset ihmiskidat
ja mun pulssi nousee noin kolmeensataan
vaan siitä ilosta, että voin tunnustaa olevani vaihdokas
ei, en mä todellakaan halua olla täällä
ei, eikä mun väkeni enää huoli mua takaisin
mussa haisee liikaa ihminen

Kaiken sen epävarmuuden varmenne,
ilman salausta toki
mitä mä en näkisi läpi, mitä mä en haluaisi nähdä
joku toinen kyllä muistaa laittaa uunin kuumenemaan
hennot joukkopsykoosit hautumaan.

torstai 3. marraskuuta 2016

Kipeän vapaapäivä


Ehkä mä aloin taas uskoa ihmeisiin
lapsen lailla
juuri sinä aamuna
kun joku oli yöllä varistanut sulkasatonsa valkeudeksi
suojaksi mustelmaiselle maalle.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Kahden maailman välissä


Unessa uneni alla
katson vetäytyvää vesirajaa kalpean auringon kanssa
kysyn siltä miksi se on yhä siinä
vaikka juuri hautasin sen puiden taakse
mitään sanomatta, silmiin katsomatta
se näyttää meren jokaisen salaisuuden
vastaukset jotka ovat aina olleet

Tulet hakemaan minua rannalta
vedät takaisin turvallisiin, suljettuihin tiloihin
Niissäkin on vapaus, vain erilainen.

Yhdessä katsomme nurkan pientä valoa
huonetta värittävää hentoista lohdunliekkiä
keinuttelemassa kämmensyrjillään yön mustia sulkia

Kun viimein avaan silmät
varjot eivät enää liikuta lattiaa, valosta on tullut valta

Olet yhä sisälläni, siellä minne sinut oli aina tarkoitettu
Pelastamassa minut kaikelta muulta paitsi itseltäsi.





Kattaus vaikka kaikille


Kahdelta yöllä kuuntelen peltikattoa
sateella on kova, suuri suu

työnnän peittoa korviini
käännän maailman passiivis-aggressiiviin
annan sen nääntyä
kaulan ja kielen vääntyä
lasken roiskeita seiniltä.
 piste. piste. piste. piste. piste. piste. piste. piste.

Tarjoan lasillisen kylmää, suolaista vettä.

Poltan lehdon, autiotalon, sata sitruunaa
kuljen taikaniityn
suljen polut

nips naps
nips naps

viljaa, villikukkia, tulikettuja, kastematoja


Off with their heads.

Kuka kulkee varjoniitylläni


Tietenkin haluan,
kukapa ei haluaisi
miettimättä mahdotonta
kaulapantaan kahlittua tuulta
muurattua vettä
demonien sidontaa, kukkien kehruuta
Vain sen mitä sylki sormiin tuo
helmiäisen verran valoa
tunnustellen kulkureittiä sisääni
huudattaakseen toteni todeksi.

tiistai 1. marraskuuta 2016

Miten istutetaan hiljaisuus


Pysähdys syvimpään
pimeimpään nurkkaan
niin pitkälle että sormenpäät sulavat
lasin läpi toisiinsa kiinni
  tuskin kuultaviksi
pysyä siinä
niin kauan että voi sisältäkäsin tuntea
 miten sydämenlyönnit
resonoituvat matkallaan juuriksi.

Lasi puristaa minusta hiekkaa


Aamuisin perkaan ahvenia
pieniä syyttäviä silmiä tuijottamassa
maitoliemisestä keitostaan

kuuntelen kenkien ropinaa peltikatolla
alas satavia miehitysjoukkoja

meillä lasketaan tuskin koskaan
kaikki sanat ovat vähintäänkin turhia
yritän pitää ääneni
vaikka murtovesiä ei kukaan kuulisikaan

rakkolevien takana lepäävät aina
harmaiden hiusten sardiiniparvet

Aamuni ovat hyvin merellisiä
Kalantuoksu herättäisi kuolleetkin.

Joku jollekin

Vuosien jälkeen
istun taas hajareisin syliisi
 limitän sormeni omiisi

ehkä tiedät miksi lähdin
ehkä senkin miksi tulin takaisin

miten sun äänesi on ikuisuus unta
ja sun lämpösi parasta mitä mulla koskaan oli

 haluan sun tietävän
että sydän voi särkyä onnesta ja surusta
samaan aikaan
että rakastin,
enemmän kuin itse ymmärsin.

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Vertigo


Ihmisenkokoisen kuilun reunalla
ei sillä nauhalla rukoilla
Se kiertää niskani ja sormeni 
lapsuuden auringosta ihoa kerivään kipeään

Kädet päästävät irti

mitäännäkemättömin silmin
laskevat pohjan terälehtiä.

Osuma


Päivien noidankattilassa
katseen teroittama säde

Muste jännittää olkaani.


perjantai 28. lokakuuta 2016

Kuin hautajaissaatto


Aina kuoleman lähestyessä
sä saat kaikki rakkaudentunnustukset,
elävämmät painajaiset
eikä mun tarvitse edes sanoa ääneen, että pelkään
pelkään niin paljon
kaiken pahan palaavan
eksyväni uudestaan sinne
mistä mä en ehkä pääse enää takaisin.
Jos sun otteesi pitää senkin
kun mä olen surusta sekaisin
huudan unissani
kuljen hautausmailla ja katoan viikoiksi
niin ehkä mä lopulta uskon
ja pysyn.


Syvin


Mikään ei todella ole käsissäni
  ei aika, ei ajatus, ei avaruus

Ainutlaatuisuus lepää geometrisissä unissa

yhteisissä kuolinkouristuksissa.



Lokakuu 27

Sadepisarat näännyttävät
valaistuksen viimein nälkään,
syvään hallavaan hämärään

Auringon siipirikkoinen lintu
vilkuttaa hyvästejään
ja tuuli, alati kylmää sulkiva tuuli
riipii puita alastomiksi pakkasuntuvien suulla

Ruusupensas ponnistaa
viimeisen ruosteisen kyyneleen hedelmästään
kuin uhrilahjaksi valkean toivolle

Ensilumen sarastus
hyväilee kuolevaa maata
kuiskaten
armostaan maailmaan hiljaisen valon haudan.

Sietämätöntä


Mä jäin kiinni katsomisesta,
 hajamielisyyttäni
ajattelin miten avaisin salaisuuksia
suukottaisin tummaa kerälle kiertyvää karvaa
vetäisin keuhkoni täyteen lämmintä ihmislihaa

Sen ilme oli juuri sellainen
että onko sulla lapsikulta nyt kaikki aivan kunnossa
saatoin jopa sanoa vahingossa ääneen,
että ei, nyt ei ole kaikki aivan kunnossa
tai siis en muista, tai siis voinko käydä vessassa

Puren huulta seuraavat kolme vuotta.
Eikä mun kasvot enää kavalla mua.
Lupaan. Ehkä.

Mä epäilen silti, että se työntää mun ihoni alle
tappavan annoksen kesäistä niittyä

ihan vaan kostoksi kaikista synneistäni.









torstai 27. lokakuuta 2016

Heijastus on uusi musta



Älä työnnä todeksi, kiellä, kierrä, pakene
älä usko,omista, selitä, analysoi, pakota,
tiedä sokeasti sitä mistä äidit varoittavat

Näe valuva veriaurinko, tyhjäksi kaluttu
rinnasta irti poltettu sydänpuu, hattaraa ja haikaroita
aina itseensä rakentuva tuhka ja tomu
uudelleensyntymä ja sata rumaa ämmää

eikä siitäkään ole askelta ylös, alas, ympäri
edes peiliksi

kun ymmärtää
miten niityillä on ääni, mullalla mullan mieli,
pimeydellä silmät, valolla kiusallinen yskä
ja ihmisellä rakkaus

pääsee lähelle kuvajaista


keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Itse rakkaus


Olen kohdannut kaltaisiani yhden
vain yhden joka näkee
värittää vaan ei koskaan värity
eikä muita ole

Ilman toisiamme olemme petolliset

Yhdessä
 kaksoisliekkiä
 Palavia lumienkeleitä.

Klo. 02.50. tiedän sun ajattelevan mua

Mä olin lopultakin odottanut sua niin kauan
että en edes halunnut suojata ihoani yöltä

Sä kuljet väreinä koko keholla
ja unen läpikin mä tunnen
sun sormien hiipivän lantiolla ja sisäreisillä

aina, jokaisessa toistossa
sä käännät mut vatsalleni
tulet sisään kysymättä, hiljaa niin kuin aaveet tekevät

puret olkapäähän, tarraat mun hiuksiin
suutelet niskan kaarta

katoat taas siihen samaan pimeyteen

Mä tiedän senkin

että jäljet mun ikkunan alla
on aina sun.

Proklamaatio


Jos pintaa -
Lipukaa hiljaa ohitseni
Jos syvää -
Hukkukaa

Mainitsiko joku sanan parisuhde


Mitä se sitten olisikaan
kun maailmankaikkeus saattelee yhteen kaksi sitoutumiskammoista
toisensa vähintään hulluuteen ajavaa ihmissielua.
Ehkä universumilla on kiero huumorintaju, tai se vain pitää rottakokeista.
Onneksi jokin armo antaa väliin tuhat kilometriä äärettömyyttä
ettei aivan joka päivä tarvitse leikkiä hengellään.

 Toisina päivinä puhelin kasvattaa siipiä osuakseen sopivasti otsalohkoon.
Joinain päivinä paska nyt vaan on paskaa.
Turvasanoja on turha huutaa, niitä ei kukaan kuule eikä kuuntele.
Vain sydämet lasketaan, eikä niitä jumalauta jaella pitkin aika-avaruutta
aivan heppoisin perustein.

Naidaan kohdatessa saman verran kuin muistetaan hengittää.
Kiitetään yhä onnea lieventävistä tekijöistä, sillä kukaan ei jäisi henkiin
jos pitäisi joka päivä rakastella tuntikausia luovasti ympäri taloa siroteltuna
mitä moninaisimmissa akrobaattisissa asetelmissa.
Muistetaan myös tarkistaa säännöllisesti muut elintoiminnot.

Ja jos sitten sattuukin olemaan juuri se kävelevä hedelmällisyysonnenkalu
riittää kun hieman hierotaan ja katsotaan merkitsevästi.
Kasvatellaan  parit harmaat hiukset ja revitään nekin päästä.
Yhdessä sitten pohditaan mennäänkö kotiin alkon, apteekin vai neuvolan kautta.

Kun kaiken tämän ääriali-ja ylisuorittamisen jälkeen välillä
haluaa vain työntää nenän kainaloon ja kuunnella luita eheyttävää kuorsausta
tuntee siinä lopulta itsensä aika onnelliseksi
ja miettii hetken salaa, että ehkä tähänkin voisi tottua
huolimatta siitä, että toisina päivinä paska nyt vaan on paskaa
ja niinä muina päivinä kaikki on verta, kyyneleitä, hunajaa, hiustuppoja, kiljumista, hiljaisuutta
suukotusta, silitystä, silkkaa pornoa, itkemistä, nauramista, lohdutusta, pelkkää pöljää.
Kaikkina päivinä se on kuitenkin sitä, että ei päästä irti
ja muistaa sen parillisen määrän sydäntä.






tiistai 25. lokakuuta 2016

Tule tyttö, setä näyttää sulle muumin


Takorautahissikaltereiden
sovinnaiset kännisuudelmat
naurettavat viikset ja liian monta vaikeaa sanaa

Hiljaisuudessa
kitalakeen asti kihelmöivät rinnat

Emme puhuneet koskaan ranskaa.

Pääskytysten päivät


Aamuisissa rytmihäiriöissä
kofeiinikäsien kolkko naputus
ajatus paljastaa puolta
paperin äärillä on vain pudottavaa

Kalmojen kevätkellutuksissa
laiturille lainehtivat särkypäät
rautaristiretkien halkojentuoksuiset unet

kirjoitan kirskuliiduilla
kaduksi ja todeksi
etten enää unohtaisi miten
valo on säikkyvä kämmenpesien pienin lintu.

Nallekarkinnielijäksi sirkukseen


Höpöhöpö, sanoo sivuääni,
rytmissä ei ole mitään vikaa.
Kyllä tämä tästä.

Painaa silti pehmeällä peitolla
litistää vähäistä liekkiä

Itken auki sylitysten
muuten ei puhettakaan pääskysistä

Tässäkö se oli?
Kaikki?
Seksuaalisia värinöitä vähiten tarjoavalle

Unohdan miten hengitetään.

Jatkossa perustan parinvalinnan
yhteneväisiin irtokarkkimieltymyksiin.

Una cerveza por favor

Pidän vaarallisista tavoista
kulkea kaikkia virtauksia vastaan

suurennuslasien auringontarkoista silmistä

Pidän hunajaisista säikeistä
suullani suukottavista medenkielistä

navassani sängenterävinä kiemurtelevista synneistä.



Saidat sormet ja silmäveet


Voi suurisuista suruntuojaa
laihaa lohdun laulua

luuli mitä luuli
uskoi vain mitä varjonsa oikeaksi kuuli

tiesi tuskin tuultakaan

 voi näkijää, sokeaa
myrkynsylkistä,
sanojen halpaa hopeaa

ei sormillaan sydäntään kanna
vain tuhkallaan maailma ruokitaan




maanantai 24. lokakuuta 2016

Idealismi pitää sairastaa nuorena


Ehkä mä vaan väsyin hiljaiseen apatiaan
nerouteen ilman näyttöjä,
siihen ikuiseen itsensä ympärillä itkemiseen
Mä odotan tekoja, sanoja, ihan mitä vain
(vaikkei mun pitänyt odottaa yhtään mitään)
Tiedät itsekin että loppujen kuuluu tulla satavina tulikivinä,
edes huutamalla
ei villaisina, ei kiduttamalla, ei hukuttamalla
Sanoinko jo, että olen ihan vitun väsynyt
enkä mä vieläkään tiedä varmasti mitä orgasmin jälkeen kuuluu sanoa
mutta olen melko varma, että en halua sun kiittävän enää.

lauantai 22. lokakuuta 2016

Kaikki sinuus on vaarallista


Huomenna tarjoan sinulle teetä
sillä olen alkanut heijastaa valoa

Saat kertoa minulle
 linnunlapsista
 suurisilmäisistä, helmenharmaista, surunmustista
kaiken
 lasin läpi yötä sukivista siipisulista.


Ennen lunta


Meri paljastaa huoneensa

tuuli tarttuu kaislahiuksiin
kääntää veneet
talveatulevalta vedeltä

kallion uurteissa juuret kiertyvät syvempään.



Scarborough fair


 Kuljetko kanssani yön kesäisen
kissankello, mansikka, timotei
niityn laidalla suudeltaisiin
ja olisit hetken rakkaimpain

Kuljetko kanssani yön mustimman
kissankello, leinikki, timotei
metsän reunalla erottaisiin
olit hetken mun rakkaimpain

Kuljetko kanssani yöt uudelleen
kissankello, orvokki, timotei
niityt, lammet, metsien suut
kuiskaa sulle, oot rakkaimpain

Elätkö kanssani yön jokaisen
kissankello, mansikka, timotei
sen niityn laidalle unohduttais
ja olisit aina rakkaimpain



 Pave Maijanen toki tehnyt laulusta hieman runosieluisemman version, mutta mä halusin oman version  näistä lyriikoista suomeksi tehdä ja saada ehkä enemmän korostettua sitä toistoa ja tiettyä kansanomaisuutta. Ääni on sovittamisesta käheä, mutta pitää sitä imurin kanssa kilpaa laulaessa ihmisellä pieniä iloja olla.



torstai 20. lokakuuta 2016

Vaikeuttaanhan sitä


Puudutus ei yllä varpaisiin asti
kynnet tekevät yhä pimeää.
En aio opetella pyytämään anteeksi sitä
että olen olet kusipää.

Viimeisellä etapilla rullataan ikkunaa auki
juuri sen verran,
että sihistään hampaitten välistä:
Nyt helvetti riitti!

Huristellaan sitten kohti uusia päämääriä
aikaisia hautoja, nikotiinihuuruja,
rauennutta maksaa,
 Ruusun herkkyydellä.






tiistai 18. lokakuuta 2016

Tie naisen sydämeen vie diskurssianalyysin kautta


Se tulee kertomaan
miten inhimillisen verisiä olemme.
Olen antanut ajatukselle luvan olla olemassa,
hiljaa, häiritsemättä.
Elämä hengittää kuiskaamalla.
Sen silmissä on auringonkultaa ja meri,
ja keväällä kun punainen palaa.
Kaikki palaa.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

****

Kaukana, oman muistini ulottumattomissa ne ajat
kun hevonen valjastettiin aamuyöstä
kyyditsemään nuorta isäntää
asemalle aamuvuoroon
Kun vanha isäntä viimeisen kerran
ajettiin pihan kautta kirkolle
hyvästeli Elli tallin ikkunasta,
katsoi kauan perään
Karjalaa kitanneet
ja todistusaineistoa piilotelleet rengitkin
lienevät kaikki jo omissa maakuopissaan
Kanalan alta vielä joskus saattaa
löytää vanhan pullon
Naapurin hullu vanhapoikakin päätti päivänsä
omilla käsillään kuten isänsäkin
sinne se lahoaa kylän komein talo pahuuttaan
Toiseen naapuriin on muuttanut uusi hullu,
onhan täällä perinteille jatkajia
Sillalla sai aina jännittää
viekö vesihiisi, ei koskaan vienyt
ei edes tulva-aikaan kun virta velloi kaiteitten tasalle
Eikä niitä kuusia jokirannasta kaadeta
ei, vaikka pellot myydään ja metsät hakataan
Lämmitän sen leivinuunin
ja jossain takanani vanhan emännän haamu hymyilee
nyökkään, muistanhan minä,
 omalla mallilla tehdään.
Tupa on aina ollut lempeä,
ottanut omakseen,
tunnen kuuluvani tänne jokaisella sydämenlyönnilläni
osana mennyttä, olevaa ja tulevaa
Valmistelen viimeistä matkaa, sen entisen nuoren isännän
ja kun se vielä kerran pihaan käy hyvästellen kääntymään
 jää talo, maat, metsät, joki, rakkaat henget
  menneet, olevat, tulevat
kaikki kauan  perään  katsomaan.

lauantai 15. lokakuuta 2016

Katsoa maailma toisin

 
Minun ihoni on aina sille vieras

sillä vedellä on pintansa heijastunut tähti
hiljaisuutensa

lumpeiden kalvakassa kaiussa
vain pohjan lempeä pimeä.

torstai 13. lokakuuta 2016

Meri on konehuonekonjakkia


Sitä tulee lähes vainoharhaiseksi
miltei venyväksi

kun tarkistelee silmäkulmiensa
ääristä liikkeitä
yrittää keksiä loogisia selityksiä aaveille

Silti samoilla vesillä
vanha kalastaja
verkkonsa edes värähtämättä
iskee silmää

tarjoilee illalla vaimoilleen komeimman turskan.

Mistä hiekka tulee


Jo lensi, se ensimmäinen.
Kiistelemme yhä alkuperästä,
kumpikin tuijottaa jaloissa viruvaa kiviparkaa
eikä myönnä sille turvapaikkaa.
Näitä on ilmassa lisääkin, kylminä ja kovina,
pieninä, suurina, jauhettavaksi, jauhautuvaksi.

Saako tästä uuvutustaistelusta mitalin?
Jonkin kunniamerkin, kenties maininnan itsenäisyyspäivänä,
edes kirkkaamman kruunun ?


keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Tulenkantaja

Aloitin päivän miettimällä
kuka oli napsinut yöllä vääriä sieniä.
Huorien työsuhde-edut eivät kuulu kontolleni,
vaikka ymmärränkin jotain siitä jaetusta salaisuudesta,
pienoisesta hihityksestä, ei vaimo tiedäkään-silmäniskusta,
kun ollaan parin spektaakkelin verran spessuu.
En myöskään murehdi työasuja,
keskenänsä sopikoot läpinäkyvyyden asteen,
minulle on turha tulla muiden mekoista avautumaan.
Valitsen tänään mustaa sarkaa ja arvokasta pellavaa,
jotta tietäisitte, miten kovin vakavahenkinen kärsimyshedelmä olen.
Kiireinen päivä edessä, junou, on yksi maailma poltettavana, busybusy, runous on liikettä
ja kusenkin juosten.
Sovitan sinua aikatauluuni.
Jostain syystä löydämme toisemme aina ennen tuhoa.
Ei siis sillä, että koskaan etsisimme toisiamme.
Me vain löydymme sillä magneettisella varmuudella yhteen
jolla työnnymme irti kaikesta muusta.
No enhän minä valita, enkä voi valita.
Iltapäivästä jo piikitämme toisiimme kahvia ja lausumme ääneen rakkaussonetteja.
En kuulemma saisi rasittaa itseäni nyt (lääkärin määräyksestä)
mutta sanoilla on salattu, voimia vaativa mieli, niin,
juuri se kryptinen demonikieli.
Sinulle on tehtävä oma tila ja aika, eikä äärettömyydellä ole kiirettä,
aamuun on vielä matkaa.





maanantai 10. lokakuuta 2016

Neither spell nor prayer


Words became daring
grinning, openly mocking
my bleeding, shallow graves
worms dancing the light away
leaving me all alone in the dusk

The edge of love is a one
slippery mindfuckery
freefalling sticks and stones
my breaking bones

Remember
I used to be that friend once too
you didn't laugh at me then, did you.

  You should bury me deep,
lover.

Lasken vain yhteen





Syksy tyydyttää verenhimosi
Rakastan sitä samoista syistä,
miten odotan lumelta rauhaa
ensihiutaleena, missä
mieleni pituus on sovitukseni määrä.    



sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Kirjoitan sulle kuin rakkauskirjettä kuolleelle


Ota tämä salaa laulavina lintuina,
ikävänä itkemässä omaansa

Ota tämä yhä viipyvinä vesinä,
ensilumen lupauksena

Ota tämä kulkulupana syrjäkaduilleni,
 tule minua vastaan.

lauantai 8. lokakuuta 2016

***


Ei sitä valoksi tunneta
jos itsensä viljan ylle nostaa

Ei vielä pimeyttä
jos itsensä yöhön unohtaa

mitä kuolleeksi kutsuu
siitä pehmeä sammal

mitä eläväksi uskoo
siihen kuristuu

mitä on, on ja lakkaa olemasta
mitä ei ole, siitä tulee.


Kynnyksellä


Vielä itkee lintulapsi
emostaan irti, ihtiriekko

lasia vasten räpistää
suru luitaan, oksat yksinäisyyttään

ei voimaa vihalla tähän
talo mulle vain tyhjyyttä huokaa

voin luotusi sulle sisään kantaa
jos itse ymmärrät siihen vallan antaa.

torstai 6. lokakuuta 2016

Valot eivät koskaan todella nuku

Opin jo lapsena
että hiljaisuus on armoa
Kukaan ei halua kuulla kuolevansa

Ei pidä luulla, että pyysin tätä
en kerjännyt, en polvillani anonut
syntymälahjojaan ei ihminen valitse
yksinäisyys valitsee ihmisen

Älä avaa unelleni ikkunaa, älä ovea
yö tulee sisään kutsumattakin

Taloilla on juoruilevat silmät
eivätkä ne anna olla katsomatta

Älä päästä minua sisään
ellet näe minusta totta.

Viimeinen



Sormissa hiusten silkkistä hopeaa
auran tummaan taittuvaa sineä

jäljellä tämä hiljaisuus

 Lähdön hetkellä
rakkaus ei hyvästele.

tiistai 4. lokakuuta 2016

Mistä näkee


Olet piirtänyt silmäni halkeavalla hiilellä,
sirotellut poskilleni untuvaa

Olet tuijottanut minua pimeästä
ja minä olen tuijottanut takaisin.

Vasta ilon jälkeen ihminen riisuutuu



Siivoan työhuonetta
muovikassillisia ihmiselämää kaatopaikalle.
Huomaan hyllyssä omat hymyilevät lapsenkasvoni
kallio, meri, tuuli ja aurinko, vieressä eno.
Työpöydän alta löydän kahden euron kolikon.
Laitan sen pölyyntyvään juhlakenkään.
Löydetty kolikko kengässä kuulemma tuo onnea.
Ehkä sekin lasketaan onneksi jos voisi kuolla kivutta uneensa.


Sitä kutsutaan julmuudeksi


Toisella kädellä silittää poskea ja toisella läimäisee.

Ennen lähtöä


Mä kirjoitan pinkkiin post-it-lappuun
" mulla on jo valmiiksi ikävä"
ja liimaan sen otsaasi
ettet vahingossakaan unohtaisi.

maanantai 3. lokakuuta 2016

My ever-altering mind keeps telling me to write


Well, life happened.
It doesn't always play just or fair.
It throws you true love
in that exact moment when you realize
you're pregnant with your cunt of an ex's child.
It sends you demons and angels
when you fall out of grace.
It drowns you with a raindrop
feeds you with hunger.
Things you ask, desire the deepest
things you fear, loathe to your core
it promises nothing
but only thing you can truly count on
is the poetic justice of it all.

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Mä kannan sen viimeisen

Mulla on sen äijän luonto
kuin pitbullilla,
hellittämätön, lojaali ja ylpeä
ja siellä se nyt makaa
imeytyen irti tästä todellisuudesta
eikä meillä ole hampaissamme maailmankaikkeutta,
ei elämää eikä kuolemaa
ei enää mitään mistä saada pitävää otetta.


Itseltäni itselleni


Etkö koskaan pelkää hirviöitäni
niitä tuhansia eksyttäviä sanoja
joiden takana hengitän samaa kuin sinäkin
Olen kaikki mitä haluat kuulla
mutta mitä et halua uskoa.

lauantai 1. lokakuuta 2016

Unohdusta koko rahalla, kiitos


Minussa on valmistusvirhe
se mikä pysäyttää ja täyttää sydämen
kun toinen ihminen on pyhä
sielu on hauras ja vaalittava
koskemattoman loukkaamaton
kun rakastaa jokaisen säikeen ja solun
ehdottomalla varmuudella
jokaisen vian, aukkopaikan ja pimeän salaisuuden
todellisen ihmisyyden rumassa kauneudessaan
ja kun on olemassa, 
aina siihen hetkeen asti
jolloin todellisuus halkoo hengen ja halun
kun ymmärtää ettei koskaan saa samaa takaisin.


perjantai 30. syyskuuta 2016

Sense - this story makes none

Tässä huikeassa trilogian päätösosassa, kaiken multihuipentavassa eeppisessä viimeisessä runokohtaamisessa herkkääkin herkempi runoilijamme ymmärtää olevansa niin erityisherkkä, että saa näppylöitä ja hengenahdistusta jopa itsestään. Koska asialle pitää kiireesti tehdä jotain, jätän tarinan sensuroimattomaksi ja sisältämään pelkästään tahatonta komiikkaa.

Vetäydyttyään erinäisten seikkailujensa jäljiltä talviunille ja vannottuaan ikuista
rakastumattomuutta kuulashipiäinen runolintumme heräsi eräänä talviaamuna aivan liian kylmään
ilmanalaan. Unissaan hän oli kuunnellut punaista delfiiniä viikkokausia tuntematta edes epämukavuutta  ja äkillinen herääminen sai runostelijamme tuntemaan lähes jotain ikävänkaltaista hereilläolevan unettomuutensa takia.
Unethan kertovat tietenkin paljon näkijästään ja erään tulkinnan mukaan eläimet unissa tarkoittavat
ongelmia.  Runoilijamme tapauksessa saattoi olla melkoisen varma, että kyseinen ongelma oli jälleen kerran miespuolinen.
Avattuaan ikkunansa ja vetäistyään keuhkonsa täyteen raikasta puuterilunta runoilijamme köhi itsensä takaisin untuvaisten peittojensa suojiin värjöttelemään ja pohtimaan yllättäen keskeytynyttä horrostaan.
Kaipaus oli tietenkin hänelle kovin tuttua jo vuosien kokemuksella ja nyt hänestä tuntui siltä, että
nimenomaan unen kaipaaminen kaikessa toivottomuudessaan oli oleellisempaa kuin rakkaus kaikessa olemattomuudessaan.
Kukapa ei rakastaisi täysin toivottomia tapauksia, ja pelastettuaan useampia suurisilmäisiä eläinmaailman edustajia runoilijastamme alkoi tuntua siltä, että hän saattaisi myös vihdoinkin itse kaivata pelastusta itseltään. Tietoisena siitä, että jokainen on oman vapautensa orja, alkoi yhä hieman mietteliäs runottaremme punoa suureellisia suunnitelmia yhden naisen emansipaation mysteerien avaamiseksi.
Ensitöikseen hän tilasi netistä taikavapautuksen aloituspaketin amatööreille, taikasauvoineen kaikkineen.
Postisedän viimein toimitettua paketin perille (leikattuaan ensin nurmikon, ulkoilutettuaan koko naapuruston koirat ja kiitettyään syvään hengessään poliittisia päättäjiämme),
 alkoi runonoitamme innosta pinkeänä repiä kääreitä irti paketistaan.
Suureksi yllätyksekseen hän löysikin paketin sisältä punaisen delfiinin, juuri sen samaisen joka oli uiskennellut hänen unissaan viikkokausia.  Mukana oli todellakin myös taikasauva, mutta ei ehkä ihan kirjaimellisesti sitä mitä runoilijamme oli tilannut.
Toivuttuaan irl-kohtaamisen aiheuttamasta ensijärkytyksestä runoilijamme päätti majoittaa delfiinin väliaikaisesti sänkynsä viereen nostettuun vanhaan emalipottaan. Runoilijamme yritti kovasti kommunikoida hiukan riutuneen oloisen elikon kanssa, mutta jostain syystä puheyhteys ei toiminut kuten talviunen aikana. Turhautuneena runoruususemme päätti vaipua uudelleen noin sadan vuoden uneen. Unensa läpi hän kuuli kuitenkin delfiinin alkaneen taas puhua, ja se toisti loputtomasti yhtä lausetta. "Käytä taikasauvaa. Käytä taikasauvaa."
Kuin suudelman saaneena runoilijamme virkosi ja kaivoi esiin hieman epäuskoisena selkeästi väärin ymmärretyn tilaustavaransa eikä hänen tarvinnut kuin heilauttaa sitä muutamasti delfiinin yllä ja todellakin ihmeellisen magian virratessa kuin keväinen mahla ympäri makuuhuoneen delfiini muuttui hänen silmiensä edessä ilkialastomaksi mieheksi. Ristiriitaisin tuntemuksin sanamaagimme otti miestä kädestä kiinni ja veti hänet peittonsa alle, sillä se tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta tilanteen laukaisemiseksi.
Niin todellakin tilanne laukesi kaiken muun ohella, ja koska maailmassa joskus oikeasti tapahtuu ihmeitä, sai runoilijamme viimein tarinaansa onnellisen lopun.
Monta kertaa.

Henkeä

Älä puhu mulle
mitään tuntemisesta
luonnevioista
katumuksesta
kiimasta

mä olen täysin valmis
tulemaan uskoon
pelkästään sun hengityksestäs.

**


Jos hetken kuvittelen näkeväni
jotain mitä silmäsi eivät tunnusta
ethän laske sitä raskaaksi synniksi

saanhan painaa pääni turkkiasi vasten
kuvitella sinut niin lähelle
kuin kuulen hengityksesi

saanhan levätä hetken
ilman ajokoiria ja orjantappuroita
sudenlapsen karvoissa
uskoen keijuihin hiisiin maahisiin

Jos hetken kurkotan kadotusta
piirrän pisteeni kartoissani liian kauas todellisuudesta
ethän määritä niillä rajojani

määritä niillä omasi.

torstai 29. syyskuuta 2016

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Shhhhhhh!


Öisin se kuulostaa traktorilta
se on lämmin ja mä painaudun siihen kiinni
kuin ensimmäiseen ja viimeiseen.
Sillä on hassut varpaat ja turvalliset kädet,
mä tunnen itseni jotenkin pesäänsä käpertyväksi pikkulinnuksi,
eikä tää ole sitä, että mä tarvitsisin jotain isähahmoa.
Mun vaan pitää olla turvassa,
 sen sylissä, mielessä ja sydämessä.
Mä en koskaan ajattele ikäeroa
paitsi silloin kun pelkään, että imen siitä kaikki mehut
ja niinhän mä oikeastaan teenkin.
Kun se riisuu hampaillaan mun pitkävartiset sukat samalla kun nai mua
mussa värähtää sen kaiken kiiman keskellä hellyys.
Sellaisina hetkinä mä rakastan sitä läpikotaisin
enkä koskaan kerro sille.

Näitä ei sanota ääneen


Sinullehan minä.
Sormesi tekivät sylin sormilleni
enkä voinut olla syntymättä niille uudelleen.

Villasukat jalassa ei twerkata


Sade huovuttaa syksyn harmauteen.
Arjen itsesäälissä
 väsymys silmäluomien alituisena loisena.
Välitilojen ahtaudessa
 ikävän lohduton, ikuinen eteinen.


tiistai 27. syyskuuta 2016

Pukudraaman kenraaliharjoitukset


Saatoin narrata hieman,
sillä omalla vinksahtaneella, ylinäyttelevällä tavallani
mikä pakottaa kynteni esiin uskollisuudesta itselleni
pakonomaisesta tarpeesta raadella pikkusieluisuus ulos ihmislihasta.
Kaikkien maailmojen tuhoajan nimeen pyydän, älä vain ruoki minua
sillä vaikka hän ei itse uskoisikaan
on hänen jokainen sormensa minulle rakkaampi kuin ikuinen paratiisi.

Luomisen tuskasta ( kaikille metarunoilun ystäville, 2015)

Kun tulee mieleen, että pitäisi kirjoittaa
siitä pahasta juustosta
tai eläinten loishäädöistä
ikkunan takana kurkkivista sähkömiehistä
kaikesta sellaisesta pienestä ja arkisestakin

Sitten huutaa oman mielensä parvekkeen alla
tuu ikkunaan, mulla on asiaa
ihan vitusti asiaa, koko ajan
kun ei oikein riitä mikään
ja haluaa ahnehtia enemmän kuin aistit vetää
kun tekisi mieli katkoa sormensa ja kielensä
hakata hetken päätään pöytälevyyn
mennä ulos
kuunnella talitiaisia
vaikka niilläkään ei ole mitään uutta sanottavaa

kun pitäisi ja pitäisi tuhat asiaa
ja jättää sanomatta lopulta
aivan kaikki minkä haluaisi sanoa
ja silti äänettömyys huutaa korvat verille
ihon auki ja ytimiin
kaikki nekin kohdat joihin ei saisi koskea
ja lopulta sitä on sellainen olo,
että nyt jumalauta kädet kuriin, korvat tukkoon
kaikki päästä ulos
kun tulen hulluksi
ja sitten lopulta
ehkä
painotan sanaa EHKÄ
voi kirjoittaa yhden pienen runollisen helmen
olla hetken ajan aloillaan
ja aloittaa kaiken taas alusta

Rhymes with destruction


There's something about you
can't quite put my tongue on it
you are you
but you are someone else too.

maanantai 26. syyskuuta 2016

Olla jokainen heistä


Pilvien suut ovat sateista karkeat

poltettujen päivien pehmeydessä
kivet kuljettavat kohti.

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Tulla kuulluksi


Ihmettelet ehkä
miksi juuri hän.
Joskus ihmettelen itsekin.
Hän jättää minut aina seisomaan yksin pimeyteen
ehkä kouluttaakseen minusta kovempaa
mutta ei minusta tule kovempaa, minusta tulee pehmeämpi ja vaarallisempi.
Hän on silloin kuin yksi niistä muista
jotka ovat valuttaneet minusta kaiken myrkyn ulos
ja saatuani käsiini veitsen
olen leikannut jokaisen tunteen siististi irti nivusiaan myöden
syyntakeettoman suloisuuden nimissä.
Ehkä uskon, että hän ei ole kuin yksi muista
ehkä haluaisin meidän olevan rakastavaiset ja rikostoverit, jaettu harha,
enemmän kuin kukaan muu voisi koskaan olla.

En pelkää pimeää, en pelkää yksinäisyyttä,
en pelkää menetystä enkä kipua.
En koskaan pelkää häntä,
mutta itseäni pelkään
yksin
pimeydessä.

Kymmenen vuoden kierrätysprosessin tulos


Kun käännän sinulle selkäni
ja käsken sinua painumaan vittuun
ole hyvä, ja ota minut kirjaimellisesti.

Match made in some demonic parallel reality


He doesn't know how to apologize
And I don't know how to forgive.

Se jolle kirjoittaa

Hänessä pisaroi koko maailman taipumaton taika
uni, kipeä todellisuus, pakopaikka ja satu
Hänessä on hämärän, kirkkauden
 pimeän ja valon kaoottinen rytmi
Hänestä jää jälki
syvemmälle kuin itse ymmärtää
 veden vääjäämätön hiova kosketus
ajan ääretön arpi, tuijottava kaikennielevä kuilu
Hän on kaikki eikä hän ole mitään
aina liikaa, eikä koskaan tarpeeksi
pelko, kasvoton kauhu, rakkaus
tyhjä jota ei osaa täyttää
toivo siitä ettei enää olisi yksin.

perjantai 23. syyskuuta 2016

Banddragon fallacy


I may have the sadness written on my bones and marrows
I may have the hardness beaten into my heart
I may have all the sorrows of the man woven in my hair

and still I would kill the world for you

blood in
blood out


burning all your demons to my skin and scales.

Runotourette (kolmas versio)

Lisääntyvän valon voima

Avohoitopotilaat keräilemässä
ystäviä facebookissa

(Kuka Vitun Janne)

Jos kysyisit multa mitä on levottomuus

(KyyKyy, kysy)

sanoisin, että se on sitä
kun ei lepää
ennen kuin

sormenpäissä on taas magiaa

huulilla mesikukkien kuiske

(ollaan naitu!)

Sananpuru

Kun tekis mieli välillä vaan karjua
vittusaatana,
jotta sovinnaisuutta sovinnaisille ihmisille
kirkonkelloja ja ähkyriisiä puluille!

Saisinko mä silti kuitenkin vain metsää, metsämiestä
suolaa sisäreisille, pakahduttavan tunteen
tuuleentuvan niittyvillan, poluille pehmoisia tassuja
kiireettömät aamuyöt ja kitkerän kahvin
sisääni vain sinut.

Kukaan ei istu kahdella tuolilla


Sillä ihastuttavalla kaipaavalla varmuudella
kun sanot, ettet koskaan unohda häntä
ja niinä lähestymiskiellon jälkeisinä hieman sekavina hetkinä
kun huomaat toivovasi, että hän unohtaisi sinut.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Kämmekkä

 
Sormiluiden säikeistä
taivasta kurovat siivennuput

valon avautuvassa silmussa
lupaan olla sinulle kaunis.

Runohelmensukellusta

 
 
Terälehtien suppusuussa

ajatus avaa reitensä.

maanantai 19. syyskuuta 2016

Jos olisin vielä kyynisempi


Mitä vanhemmaksi ja väsyneemmäksi tulen
sitä selkeämmin ymmärrän, ettei ole ainoita ja oikeita.
On vain joitakin sopivia ihmisiä, joita siedän enemmän kuin muita.

Loitsun paradigma


Ehkä me molemmat tiedämme mitä pelko on
miten näennäisen (itse)varmuuden alle kätkeytyy arka lapsi
ihon läpi näkymätön, ikuinen itsensä vanki

ymmärräthän, että en ohjaa sinua luokseni

vetovoiman laki on kahta suurempi
se tekee meistä yhden,
vastustamattoman ja vaarallisen

voin antaa sinulle suurimman lahjan,
ainoan mitä minulla on antaa

mutta yksin,
yksin en koskaan sitä tee.



perjantai 16. syyskuuta 2016

Se oli muuten Jim Morrison


Olihan meilläkin hetkemme
ne kun teeskentelin, että mikään ei satu
ja ne kun teeskentelit, ettet ymmärtänyt satuttaneesi.

torstai 15. syyskuuta 2016

The world is your litter box, oyster and so on



Nuorehkon runoilijamme seikkailut jatkuvat jälleen
tässä itsenäisessä, nerokkaassa jatko-osassa.
Tälläkin kertaa tarinamme sankaritarprinsessaeverstinna
löytää itsensä keskeltä ihmissuhdekommelluksia, mutta kuten aikaisemminkin
sormi menee suuhun (tai muuhun) vain hetkiseksi ja neuvokas neitosemme
silittelee tiensä maailmojen silkkien halki.
Oli siis synkkä ja myrskyinen yö kun muutoin niin siveä runoilijamme
ymmärsi kaipaavansa kipeästi erään kanssarunoilijansa eroottissävytteistä kosketusta.
Tätä tuskaa ei mitenkään helpottanut pitkä välimatka kaipauksen kohteeseen vaikka päähenkilömme tapauksessa
matka olisi ollut jotakuinkin yhtä pitkä naapuriin kuin seuraavaan galaksiin.
Matkat kun ovat suhteellisia eikä yksinäisyyden jäytävä rottalauma mitenkään voi olla pitämättä
niitä pilkkanaan. Luutiessaan raivostuttavia jyrsijöitä syrjään sängyltään runoilijamme 
kuuli kevyen koputuksen ikkunansa takaa. Nosteltuaan sivuun raskaat samettiverhot huomasi
hän suureksi ihmetyksekseen lasin toisella puolen pitkäkarvaisen apinan. 
Runoilijamme oli toki varsin tottunut kohtaamisiin eläinmaailman edustajien kanssa
mutta tämä kyseinen lajike oli jäänyt hänelle täysin tuntemattomaksi. Aivan silkkaa 
uteliaisuuttaan ihastuttava runokukkasemme päätti avata ikkunan ja päästää apinan sisälle
raivotautisesta ulkoilmasta. Heti sisään päästyään apina alkoi elehtiä hyvinkin säädyttömästi
ja suoritti äärimmäisen suoraviivaisia seksuaalisia eestaasliikehdintöjä hämmentyneen
runoilijamme suuntaan, lähestyen samalla uhkaavasti hänen herkkää henkilökohtaista tilaansa ja
koskemattomuuttaan. Suunnattomasta pöyristyksestään huolimatta runoruususemme teki selväksi apinalle, että tilanne ei ollut
mitenkään otollinen moiselle rivostelulle monestakaan eri syystä. Ensinnäkään runoilijamme ei
pitänyt apinoista, ei karvoilla eikä ilman. Toisekseen runoilijamme tunsi syvää kiintymystä 
suloiseen kanssarunoilijaansa (jonka karvoista hän kyllä piti, ja oi, ehkä jopa suorastaan rakasti niitä)
eikä voinut edes kuvitella päästävänsä apinaa enää nanomilliäkään lähemmäksi ja tämän
hän kertoi sadatteluja säästämättä ja räävittömyydestä tinkimättä.
Tultuaan näin rumasti torjutuksi apina perääntyi nurkkaan häpeämään vuolaasti anteeksipyydellen ja itkua 
tuhertaen. Runoilijamme melkein alkoi katua kovia sanojaan ja lohdutteli nyyhkyttävää
apinaa minkä nyt huoneen toiselta puolen luontevasti käsiään käyttämättä pystyi lohduttamaan.
Hetken uikutusta kuunneltuaan hän kuitenkin nyökkäsi määrätietoisesti kohti ikkunaa ja pyysi apinaa käyttämään sitä.
Kun runoilijamme viimein sai häädettyä tunteellisen perverssin ulos makuuhuoneensa pyhyydestä
hän kuuli jälleen koputusta ikkunansa takaa. Hetken hän ehti jo luulla, että apina oli 
unohtanut nenäliinansa eikä olisi jaksanut enää avata ikkunaa uudestaan. Koputus kuitenkin kävi
kovemmaksi ja itsepintaisemmaksi ja hetken runotyttösemme luuli elävänsä Poen novellia todeksi
tunnelman käydessä käsinkosketeltavan pahaenteiseksi. Huolimatta kylmistä väräjöinneistä 
selkäpiissään hän päätti vetää verhot uudestaan syrjään ja selvittää mikä niin kovasti
halusi sisään. 
Vaikka runoilijamme oli kohdannut elämässään sangen monenlaisia kummallisia asioita ja 
tilanteita niin näky hänen ikkunansa alla sai hänet kuitenkin keräilemään pulssiaan ja haukkomaan
henkeään hetken verran.
Päättömistä aaveista on varmasti moni kuullut ja niitä varmasti moni nähnytkin,
mutta kuinka monta alapäätöntä aavetta luulette maailmasta löytyvän. Niinpä! Niin yllättynyt
oli myös tarinamme leading lady.
Pihalla, ikkunan alla tanssahteli verta roiskuttava alapäätön kummitus lyöden samalla itselleen tahtia kahdella
tiiliskivellä. Hyvinhän se tanssi, siis noin niin kuin kuolleeksi mieheksi. Se oli 
runoilijammekin tunnustettava vaikka tässä vaiheessa hänen mieleensä alkoikin hiipiä epäilys
että aaveella oli muutakin mielessään kuin esitellä uusimmat tanssiliikkeensä otolliselle 
yleisölle. Hän muisti lukeneensa siitä miten kadotetut sielut kaipasivat rauhaa ja yleensä
siihen liittyi jotain keskeneräisiä asioita, jotka tuli selvittää ennen siirtymistä
autuaammille aavekentille. Tarinan tähtösemme siis päätti avata ikkunan ja selvittää miten
aave saisi rauhan. Valitettavasti aaveen kieli oli niin turvonnut kaikesta discoamisesta,
että sen puheesta oli kertakaikkisen mahdoton saada enää mitään selvää. Läkähtymispisteessä 
oleva alapäätön kummajainen vain mölisi käsittämättömiä, osoitteli päätään ja heristeli 
käsissään tulenhehkuisia tiiliskiviä ja ojensi niitä vuoroin kohti runokkiamme ja vuoroin kohti
omaa päätään. Koska ruumiinkieli oli muun kielillä puhumisen ohella kyvykkään runoilijamme intohimoisin 
harraste kylminä öinä, pystyi hän hyvin nopeasti päättelemään mitä aave halusi. Määrätietoisen
varmoin ottein runoilijamme otti käsiinsä tarjotut tiiliskivet ja paukautti ne topakasti yhteen
aaveen päähän. Salamat välkehtivät iskun voimasta ja aave tuikautti viimeisen valonsa kadoten
poksahtaen yötaivaalle. Näin päättömästi päättyi alapäättömän kummituksen maallinen vaellus 
ja piina.
Yö oli tällä välin hiipinyt salakavalasti kohti aamua ja runoilijamme huomasi olevansa
yhä ikävissään sekä kovin, kovin väsynyt öisistä vieralijoista. Hän kömpi peiton alle,
sulki silmänsä ja teleporttasi itsensä kanssarunoilijansa kainaloon. Voikin ihmetellä
miksi hän ei ollut tehnyt sitä jo aikaisemmin, mutta jos näin olisi tapahtunut, olisimme
saaneet tämän jännittävän tarinan sijasta lukea jotain aivan muunlaista lapsille( ja aikuisillekin)
sopimatonta materiaalia.

Avautumisarkku

Raivoisan ruusuisen runoilijamme kiraaliset ongelmat olivat kasvaneet jälleen lähes ylitsepääsemättömiksi.
Kahden miehen loukussa viruvalle päättömälle ponille ei ollut paljonkaan tehtävissä.
(Sivuhuomiona todettakoon, että aikaisemmin tuon kyseisen ponin pää oli toimitettu kukkakimpun kanssa erään pornotähden sänkyyn ennen tärkeätä kuvaussessiota. Voi sitä veren määrää! Yllättäen elokuvan luonne muuttui täysin kun siivousryhmä ei enää ehtinyt hoitaa hommiaan tiukan kuvausaikataulun nakuttaessa niskaan kuin sveitsiläinen käkikello).
Herkän runotyttömme edesottamukset siis koskivat juurikin tätä raatoa ja näitä miehiä, joille en nyt keksi kunnollisia metaforia. On sitäpaitsi virkistävää puhua välillä asioista niiden oikeilla nimillä.
Mies on mies. Ei lintu, ei kala, ei susi, ei leijona,
ei metsä, ei kallio, eikä edes kastemato.
Vain mies, sellainen munallinen ja kädellinen.
Nämä kaksi miestä (hups, olin kirjoittaa iestä, mutta freudilaiset lipsahdukset eivät kuulu tähän tarinaan)
olivat tietenkin molemmat omilla viehkeillä
tavoillaan kovin rakkaita tuskaiselle runoilijallemme ja siksi hän päättikin paneutua antaumuksella päivän polttelevaan kalmo-ongelmaan.
Molemmat miehet tiesivät kaukaisesti toisistaan, mutta yhdistävänä linkkinä seikkaili kuitenkin päästään luopunut kavioeläin.
Tässä vaiheessa tarinaa moni varmasti ihmettelee
miten tuo eläinparka ylipäänsä päätyi vainaaksi ja kahden miehen loukkuun.
Herkkäsieluinen runoilijamme toki tiesi totuuden, mutta sen olisi saanut hänestä yhtä helposti irti kuin viisaudenhampaan sormilla vetämällä leukaluusta.

Hajun käydessä entistä pistävämmäksi nenältään tarkan päähenkilömme oli laitettava peliin kaikki kekseliäisyytensä miettiessään oivia tapoja hävittää ruumis.
Epätoivon hetkellä, kuumana hellepäivänä molempien miesten painostaessa tahoillaan runoilijamme päätyi liian hätäiseen ratkaisuun. Toiselle miehistä hän kertoi ponin muuttuneen mystisesti verenhimoiseksi zombieksi ja sen karanneen jonnekin lämminveristen nisäkkäiden perään. Tämä vielä osoittautui hyväksi suunnitelman osaksi, sillä puolet ongelmasta oli ratkaistu ja yhden suun hiljentyessä aiheen tiimoilta runoilijamme tunsi osittaista huojennusta vaikka tiesikin, ettei hämäys ollut täydellinen.

Suunnitelman toisen osan vedenpitämättömässä vaiheessa runoilijamme vähemmän nerollisen
leimahduksen paikalle kutsuma korppikotkakolonna yritti raivoisasti jauhaa edesmenneen poniparan palasiksi, mutta jostain syystä tämän kyseisen yksilön
paksu nahka ja sitkeä liha aiheuttivat luonnon puhdistuspartion totaalisen epäonnistumisen.
Runoilijamme puri kynsiään, haroi hiuksiaan ja raapi tynkäkynsillään käsiinsä pitkälliset verinaarmut tuntiessaan syyllisyyttä epäonnistumisestaan. Tilannetta pahensi vielä jatkuva chatin vaativa merkkiääni, uudestaan, uudestaan, uudestaan. Herkkänahkaisen runoilijamme seotessa kysyviin bling-ääniin, hän samalla sisimmässään tiesi, että
hänen olisi vielä tunnustettava epäonnistumisensa ja pyydettävä uutta mahdollisuutta hoitaa tehtävä loppuun kunnialla.
Todellisen ironista tietenkin oli se miten tarinan uhri onnistuikin uhriuttamaan sairaalahoitoon kokonaisen parven teräsvatsaisia ja sapelinokkaisia siivellisiä jätemyllyjä.
Vaikka kertoja hymähteleekin sattumukselle ei runoilijaamme naurattanut lainkaan.
Tässä tarinan vaiheessa hän oli jo aivan valmis jättämään raadon keskelle kaikkeutta ja
livistämään itse paikalta jättäen unohduksen hoitamaan hautauksen.
Matkallaan tunnustamaan riittämättömyyden syntiään runoilijamme törmäsi pieneen nilkuttavaan siiliin. Jollain tavalla siilin piikikäs puolijalkainen olemus vetosi muutoin niin kivenpehmeän runoilijamme syvimpiin sydänaloihin ja tunnejuuristoihin.
Hän nosti pienen siilin kämmeniinsä ja vaati saada tietää mikä oli rampauttanut pikku siilin ja oliko mitään tehtävissä sen auttamiseksi. Siili ei tietenkään osannut vastata, eiväthän siilit puhu, mutta koska runoilijamme oli sekä erittäin innovatiivinen, että kierrätyshenkinen, hän päätti käyttää kuolleen ponin varaosiksi ja asentaa siilille uuden polvinivelen.
Polvinivel ei kylläkään vielä hävittänyt koko ruumispulmaa, mutta koska onnistumisen tunne
kipunoi yltiöpositiivisena runoilijamme aikaisemmin niin ahdistuneessa mielessä, päätti hän olla enää kertaakaan pakenematta vastuutaan ja olla luovuttamatta.

Kertojana halusin kirjoittaa tälle tarinalle onnellisen lopun vaikka lopultakin ilmaan jäi roikkumaan
useita mysteerejä. Miten siili lopulta toipui operaatiostaan, oppiko runoilijamme myös soittamaan kitaraa, minne miehet menivät ja mistä he edes olivat tulleet, kuka tappoi ponin, kenen lakanoissa vietettiin levottomia öitä ja miksi rakkaus on aina niin vitun vaikeaa.

Hasbará

Kun
harhautus
kehrää hirttoköyttä.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Huomioita marginaaleista


Serkku tuo viinirypäleitä, pieniä myrkyttömiä rääpäleitä.
Joinain päivinä sellaiset eleet nostavat kyyneleet silmiin.
Meidän suvussamme ei puhuta, ei koskaan.
Mutta syöpä ei pysy suussa, ei enää. Se sylkeytyy sammakkona ilmaan,
 humisee korvien kivikaivoissa päätäsärkevänä kaikuna.
Mikä on sanottu, on totta, on oikein, on lopullista.
Sama puu, sama luu, haurauteen katoavina jaettuina piirteinä.

***

Syksyt ovat kuolemaa. Niin on sanottu ja kirjoitettu.
Mutta kirjoittaisin yhä alun lopuksi ja lopun aluksi,
itse itseään kiertävän ikuisen kehän, loputtomat vedet.
En puhu mitään hämmästyttävästä osumatarkkuudestani niskalaukauksissa.
Olen jo antanut periksi ensilumelle.
Tiedän mitä on olla rakastunut, tiedän mitä on rakkaus.
En minä niitä pelkää, mutta pelkään ettei kukaan toinen tiedä.

***

Jos kiljuisin korvaasi, että et koskaan enää, et koskaan, koskaan voi saada minua.
Haluaisitko minut sitten.

***

Olla turvassa.

***

Valitsin huonon päivän, ehkä sen huonoimman.
Yksinkertaisista asioista on tullut suhteettoman monimutkaisia hirviöitä
 joiden häntiä en edes minä saa sieviksi leteiksi.
Tunnustan itkijänaisten tenhon, oman sortumavaarani.

***

Haluaisin lopultakin sanoa jotain kaunista.
On sama minne sen kirjoitan, sanon tai piirrän.
Sitä ei ole
 ellei sille kukaan anna aisteja.

***









maanantai 12. syyskuuta 2016

Nähdä pohjoinen ja kuolla



Tiedäthän,
en enää kirjoita sinulle.
Luullakseni elän sinua nyt
takertumatta sanoihin, takertumatta siihen mitä pitäisi, pitäisi ja pitäisi.
Pysähtyneisyys ei koskaan vaivaa sinua kuten minua,
mutta kuolemallakin on liike,  käsitin sen aivan äsken.
Vielä matkalla kohti aamua tunnen levottoman haamun sisälläni,
 joskus asiat palavat kiinni koko kehoon eikä niitä voi enää paeta.
Ihojen dialogissa vuorosanat nivoutuvat toisiinsa tiukasti
ja välillä tunnen miltei sulavani osaksi jotakin mihin ymmärrykseni ei yllä.
En aio puhua vieläkään rakkaudesta
mutta puhun siitä miten en osaa enää olla tuntematta edes jotain.
Se tulee salakavalasti, tasapainoillen välittämisen ja välinpitämättömyyden terällä
työntäen toiseen ihmiseen unen ja toden, mutta näyttäen vain toden.
Sillä on omat sääntönsä
ja kun sinne kerran eksyy, ei sieltä enää koskaan todella lähde.




tiistai 6. syyskuuta 2016

Syyskyy




Synnyimme lumen keskelle
nostin sinut sisälleni kuumeisen kesän lämpöiseksi läikähdykseksi
peitoksi paleltuviin päiviin
en silti lopultakaan tiedä miten päädyimme sylikkäin pimeyteen

äläkä kysy minulta mitä haluan
sillä itsepintaisuuteni kiertyy sinuun aina uudelleen

kysy minulta mitä en halua




maanantai 5. syyskuuta 2016

Bijou


Keräsin hänen huuliensa hopeaa
huikentelevaisen mielensä jokaisen kurittoman liikahduksen
Nauroin ihastuksesta
hänen käsiensä kipinätanssille talveen juurtuneella ihollani

Tiesin hänen tietävän
miten valan hänestä luodin
teloitan taian ensimmäiseen lakastuvaan terälehteen

mutta on jo syksy
olen yhä tässä
magiaa hänen sormiensa alla

ja hiuksiini kuihtuu vanamoiden tuoksu.

torstai 1. syyskuuta 2016

Ja vaarallisin niistä on toivo


Tuhatvuotisten unien edellä
painan pääni syliisi
Uskon
hiljaisuuden, hiidenmetsän
sormiisi nousevat villikukkien nuput
puiden kuiskaavan viimein kaiken takaisin.

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Mielin ja kielin


Olemme
syyntakeettomia lingvistisia sattumuksia

Rakkausvainaiden luutarhassa

yhtä maata kuin muutkin onnensa uneksineet
yhtä tomua kuin maailma pusertuu aluksi ja lopuksi


terälehtien syvänteissä
kasteeseen hukkuneita
palavien öiden tuhkaan nukkuneita.

Omituiset naiset pinnan alla


En koskaan löytänyt paikkaani
kukaan ei kirjonut sitä ihooni, ei koskettanut eheäksi, ei omakseen.
Halusin hänen kirjoittavan minuun pehmeän lihan ja kirkuvan kuoren
Kirpeän veden raakun, syvälle salatun ainutlaatuisen helmen.
Näin vain vääristyneen kuvajaiseni, pois sulavan suvannon
Toisen siellä
missä oma virvatuleni hiutui hiljaa tuonenvirtaan.


tiistai 30. elokuuta 2016

Sosiaalipornoluola

Katsoimme toisiamme silmiin aivan vahingossa

odotan että
vapaudut vankilasta
kärsittyäsi tuomiosi loppuun kaikkien vaimojesi murhista
(I'm Henryetta the 8th I am)

jätän tyttöystäväni ja karkaan kanssasi

murrat niskani
murran nenäsi
(mies piruksi, vuodat kuin ihminen)

napani versoo selkäydintä
lopullisia varjoja valoista
loputtomia hämärän hetkiä

uurnien sisältö ripotellaan tuuleen ruotsinlaivan kannelta
(älkää huomioiko humalaista taustakuoroa, tilaisuus on kaunis)

tarvitsen kiinnekohdan todellisuuteen
salaisuudet ovat läpi, puhki ja näkyvää
keppi on törkkimistä varten

ajamme läpi aution taajaman
Sale on mennyt kahdeksalta kiinni, olemme vähän myöhässä
Haluan sen vanhan kirjaston sillan vierestä,
sen savupiipun ruostuneet linnut
(Myöhästymme huomennakin)

Koukistat sormeasi, tiedät oikean kulman.

*

Tietenkään hän ei pidä jyrsijöistä
se olisi aivan liikaa nähty
Sotilaan tuleekin olla ylväs
jotenkin jalo
eikä piiruakaan periksi syöpäläisille

katalogista valikoimaa
ihmisyyden kermaa
ei koskaan sääriä syvempään
miksi pitäisikään
kun kaikki liha kuolee aikanaan
pitää osata valita huippunsa huolella

Hänen kanssaan ei puhuta hämärästä,
unimyssyistä,
tohveleista, kissanpojista, suudelmista
eikä koskaan varjoista, ei koskaan

Puhutaan kurista, halogeeneistä,
fotosynteesistä, oikeassa olemisen
sietämättömästä nautinnosta
tähtien kerettiläisyydestä
aina siitä
taivaankannen sulkemisesta yöksi


Hänen ylevässä voitonriemussaan
saattaisi kuulua epäröintiä
jos kuiskauksen sijaan
lukisin hänet ääneen

Pimeydessä on puolensa

sieltä katsoen valo kirjoutuu korostetusti
kuin liioitellen
paljastaen kaiken liian nopeasti
häviten kirkkaudesta ennen kuin
itse ymmärtää kadonneensa

ja pimeä
odottaa aina iltasatuaan.

maanantai 29. elokuuta 2016

Syksy katkoo kynnet


Kielto lukitsee kieleni
Mitä haluankaan sanoa
on merkityksetöntä sen rinnalla
mitä hän ei halua kuulla.

Oletko koskaan ollut rakastunut


Lääkäri saa hervottoman kikatuskohtauksen
kun kerron kumppanini kumiallergiasta
onhan niitä nähty, lainausmerkein useitakin
ymmärrän olevani liian viaton ja lapsenuskoinen
menen hämilleni, mutta pidän heleän nauruni
tuijotan kattoa ja yritän ulkoistaa ajatukseni
tutkivista käsistä siihen ettei kipu ole kipua
vielä saa mansikoita, uusia perunoita ja voita.
Yritän määritellä suhteen valuessani verta tutkimuspöydälle.
Panevatko rakastuneet ihmiset muita kuin rakastumisensa kohdetta.
 Onko yhtälössä jotakin mitä en ymmärrä.
Onko hänessä, tai suhteissa jotakin mitä en ylipäänsä ymmärrä.
Kirjoitan sanan rakkaus kovin köykäisesti, kirjoitan ja sanon.
Rakastan minttujäätelöä, kissanpentuja, aamukahvia, suklaata,
tilastoja ja kryptistä demonikieltäni
rakastan sitä huumaavaa onnentunnetta kun joku ymmärtää edes hetkittäin
mistä puhun, mitä tunnen
Rakastan ihmisessä kykyä nähdä itsensä ulkopuolelle,
mutta enemmän kykyä nähdä itsensä todellisena olentona
rakastan itseironiaa, rakastan pinkkiä kesämekkoani
Kylvän rakkautta ympärilleni kuin heikkopäinen
enkä tiedä rakastanko häntä todella, vai rakastanko sittenkin enemmän minttujäätelöä.

To my gentle giant


To that very shadow
I hid the softest of them sorrows
 once so plainly salient
now silent those birds of prey 

in the gaper of my darkest water
You seeking the round edges
on my unrelenting smile

awaken silence
as all-devouring rapture

us clawing our ways
 into each others' malleable flesh

 regretting nothing